Tokyo Idols on Kyoko Miyaken 2017 BBC:lle valmistunut dokumentti pääasiassa teini-ikäisten tyttöjen pyrkimyksistä päästä eteenpäin japanilaisella musiikkialalla. Pop-laulajuuden paketti on vielä pidemmälle kehitetty kuin läntisessä idolikulttuurissa. Laulu ja tanssi ovat vasta alkua, kun idolit kilpailevat toisiaan vastaan fanijoukkojensa tuella erilaisia pienissä ja suurissa kisoissa.
Suurien idolien menestys on valtakunnallinen rahapaja (merkittävin bändi lännessäkin tunnettu AKB48), monilla taas ei ole kuin 20 uskollisen ja keikalta toiselle seuraavan fanin joukko, käytännössä pieni kultti.
Turkkalaisesti räkä ja muut eritteet naamasta valuvia ihmisraunioita ei kuvissa nähdä, mutta dokumentin keskushahmoksi nousevaa Rio Hiiragia itkettää välillä. Nuorta naista käy sääliksi. Työ vaikuttaa raskaalta. Oheiskrääsää painatetaan ja myydään. Netissä on päivittäin erilaisia meikki-, ruokailu- ja muita striimejä, joissa fanit voivat antaa rahaa. Faneja, useimmiten miespuolisia, tavataan myös kättelyjonoissa.
Jonot vastaavat Suomessa tutumpia nimikirjoitusjonoja. Pientä summaa vastaan fanit voivat kätellä hetken idoleitaan ja vaihtaa muutaman mukavan sanan. Tutkijoiden mukaan tapaamisissa on seksuaalinen vivahde, koska sukupuolien välinen kosketus oli vielä joitain vuosikymmeniä takaperin Japanissa tabu.
Tytöt, nuorimmillaan 13- tai 14-vuotiaat, jopa 10-vuotiaat, ovat omien sanojensa mukaan valmiita antamaan faneilleen paljon. Dokumentin keskiössä on vanhemman miehen ja nuoren naisen valtadynamiikka, mikä on erikoista myös siinä mielessä, että suuret ikäerot parisuhteissa ovat Japanissa epätavallisia, on vanhempi osapuoli mies tai nainen.
Dokumenttia on kutsuttu useampaankin otteeseen sleazyksi. Taustalla on oletus siitä, että artistit eivät osaa puolustaa itseään ja että fanien kiinnostus on ensisijaisesti seksuaalista. Huoli on perusteltu 10-vuotiaiden tapauksessa, mutta en olisi yli parikymppisten, perheiden turvaverkkoihin luottavien naisten tapauksessa joka asiasta samaa mieltä.
Tokyo Idols ei pääasiassa ole sävyltään tuomitseva vaan tarkkaileva, vaikka elokuva ei näytäkään, että aivan yhtä supersuosittujen miesidolien yleisöt ovat vuorostaan naisia kaikista ikäluokista, jotka osallistuvat aivan yhtäläisellä innolla kättelyjonoihin.
Eikä voi kiistää, etteikö joukko miehiä, teineistä kaljuuntuviin keski-ikäisiin, palvomassa neitseellisyyden ideaa edustavia yläkoululaisia ja lukiolaisia tuntuisi vieraannuttavalta… Koska se on näin avointa, ei niinkään siksi, etteikö sitä tapahtuisi kaikkialla.
Mitään pahaa ei lähtökohtaisesti ole siinä, että aikuiset miehet kuuntelevat nuorten tyttöjen tekemää musiikkia ja fanittavat, mutta lännessä on totuttu siihen, että asiaa pitäisi myös hävetä tai että sitä ei saisi tuoda esille. Monen artistin lahjakkuus kiistatta on seksikästä, on kyseessä mies tai nainen, eikä näitä kahta piirrettä voi aukottomasti erottaa toisistaan.
Valitettavasti esiintyjien todelliset kyvyt tuntuvat joskus olevan idolikulttuurissa toissijaisia söpöyden rinnalla, mutta tämä pätee moneen pop-muusikkoon muutenkin. Onko esimerkiksi Rihanna naisten ja vähemmistöjen asemaa olemuksellaan esiin tuova pop-kuningatar, jonka menestys on yksin syy kunnioitukseen, vai seksillä itseään myyvä, unohdettavia ralleja työstävä tuote? Kysymys on retorinen, idoli on molempia eri ihmisille.
Mietin katsoessani myös länsimaisten nörttien esimerkiksi Patreonissa rahoittamia naisia, jotka pukeutuvat suosikkipelihahmoiksi, ja levittävät haarojaan kameran edessä. Siihen verrattuna dokumentissa esitellyt vanhemmat miehet vaikuttavat kiltimmiltä. Ennen kaikkea heillä on kasvot, joilla he esiintyvät kameroiden edessä rehellisesti. Pelisäännöt tuntuvat olevan ainakin osalle idoleista selvät. He ovat faniensa keskiössä, ja suhde on vuorovaikutteinen. Idoli tekee parhaansa fanien viihtyvyyden eteen, mihin ei vaadita oikeastaan muuta kuin pari ystävällistä sanaa ja suosikkibiisien vetäminen. Fanit tukevat idoleitaan kannatustansseilla, katutason markkinoinnilla ja käytännön asioiden järjestelyissä.
Etnografiset dokumentit asettavat katsojan vaikeaan asemaan. Missä menee raja siinä, että voimme kulttuurisesti vaatia toiselta, täysin eri historiasta tulevalta kansalta samaa kuin vaadimme itseltämme (vaikka jätämme näppärästi huomiotta oman yhteiskuntamme vastaavia tapoja vain siksi, että pidämme niitä normaaleina), siihen en osaa vastata. Japani oli toisen maailmansodan jälkeen käytännössä kolonisoitu. Silti se on onnistunut säilyttämään omalaatuisen ytimensä. Pitäisikö heidän omaksua viihdekulttuurin lisäksi länsimaiset ajatusmallit? Ehkä. On paljon huonompiakin ajatuksia omittu. Toisaalta, koska liikutaan moraalisesti niin harmaalla alueella, länsimaisuuden asettaminen standardiksi tuntuu erityisesti liberaalien puheissa itselleen sokealta kulttuuri-imperialismilta eli juuri siltä, jota pitäisi kuulemani mukaan vastustaa, jos haluaa olla hyvä ihminen.
Tyttöjen fanittaminen liittyy kulttuurisiin termeihin moe ja kawaii. Ensimmäinen kuvaa kauniin nuoren naisen – bishôjo – herättämää tunnetta erityisesti mangassa, animessa ja videopeleissä, toinen söpöyden ihannetta yleensä. Moe eroaa esimerkiksi eroottisuudesta siinä mielessä, että ihastus on todellinen mutta seksuaalisuudella ei tarvitse olla siinä osaa eikä arpaa. Idolien ja fanien välinen kättely kuvataan dokumentissa seksuaaliseksi oikotieksi. Näin on varmasti joidenkin tapauksessa, mutta sen on jatkuessaan mahdollista saada myös uusia ulottuvuuksia, jossa eroottisuus muuttuu osaksi taustahälyä.
Länsimaisessa, erityisesti yhdysvaltalaisessa, mielipidekirjoittelussa on tapa käsittää japanilainen naiskäsitys pelkästään seksuaalisena objektifikaationa. Tämä ei ole nappiin osuva luonnehdinta, ja se toistuu valitettavasti lehdissä, joiden kirjoittajat ovat tietoisia omista ideologioistaan mutta eivät japanilaisesta kulttuurista. Nuoret naiset ovat myös yhteiskunnassa vapaimpia ilmaisemaan itseään, ja moni rooliinsa ja työuraansa jähmettynyt miesfani voi enemmän haluta olla nuori nainen kuin himoita tätä – eli kaipaa irrottautumista konservatiivisista lokeroista kohti yksilöllisempää elämää. Feminististä tai ei, tätä tulkintamahdollisuutta pyörittelee myös Tokyo Idols.
Idolikulttuuriin osallistuvat tietävät ulkopuolisia paremmin kyseessä olevan leikki. Kyse on fantisoinnista, joka on avoimen formalistista. Säännöt ovat selkeät, ja niille on omat rajansa, jotka leikkiin osallistuvat tietävät. Eräs miehistä, joka vaikuttaa krääsän täyttämässä yksilössään luuhatessaan säälittävimmältä, toteaa, että ei ole hullu vaan rationaalinen ihminen. Hän ymmärtää, että idolisoi mielikuvaa. Todellinen ihminen elää kuvan takana toista elämää.
Siitä moessa on kyse, mielikuvasta ja siihen ihastumisesta. Tätä kritisoi dokumentissa haastateltu sosiologi, joka huolehtii siitä, etteivät nuoret miehet etsi enää oikeita parisuhteita. Näkökulma on konservatiivinen, sillä vapaus olla valitsematta ura ja perhe on eräänlainen klassisen liberalismin valintojen maailman huipentuma. En kirjoita tätä puolustellakseni vaan ymmärtääkseni. Mielipiteeni on lähempänä sosiologia, sillä pidän loputonta fantasioihin upottautumista vahingollisena.
Kulttuurierot paljastavat oikein käsitettyinä jotain aina myös omaksi mieltämästämme kulttuurista. Länsimaissa korostetaan sisäistä kauneutta, mutta käytännössä asiat ovat ihmisten mielestä usein juuri siltä miltä ne näyttävät. Likaisia ajatuksia ei ole olemassa, jos niitä ei sanota ääneen.
Japanilaisetkin ovat toki tottuneet näyttämään faniutensa lähinnä tietyissä paikoissa ja tietyille ihmisille, mutta tähän on tulossa dokumentin mukaan muutos. Klisee on, että Japanissa arvostetaan muodollisia tapoja, länsimaissa käytöstapojen ja muodollisuuden merkitys on vähäisempi.
Johtopäätös on, että japanilaiset ovat pinnallisempia kuin “me”. Tämä on väärinymmärrys. Hienovaraisten vihjeiden ja kohteliaiden tapojen sisälle on koodattu suoraviivaisempia ehdotuksia.
Täällä moni pettyy, kun julkisuuden henkilö paljastuu yksityiselämässään virheelliseksi ja jopa pohditaan asiaa, koska luulemme ulkoisten eleiden tarkoittavan samaa kuin todellisuus. Japanissa taas on aina ollut eri käsitteet ulkoiselle (tatemae) ja sisäiselle (honne) elämälle, josta tapakulttuuri heijastaa tietoisesti ensimmäistä.
Samalla ymmärretään, että se, mikä tapahtuu sisällä, on eri asia ja läheisimpien ihmisten kesken merkityksellisempää kuin se, mikä tapahtuu ulkona. Yksityisyyden ja julkisen pelin rajat ovat selkeämmät kuin lännessä, jossa yksityistä ja julkista läträtään iloisesti sekaisin sen kummemmin moraalisia ulottuvuuksia pohtimatta, jolloin kysymys pinnallisuudesta muuttuu monimutkaisemmaksi.
Ero nörttikulttuureissa Japanin ja lännen välillä on hyväksyttävyys. Japanissa otaku – jonka alaryhmäksi wotan, idolifanin, voi mieltää – on ollut perinteisesti halveksuttava ihmisryhmä, undergroundia. Dokumentin mukaan otaku-kulttuurista alkaa tulla vähän kerrassaan valtavirtaa eli kehitys on sama kuin länsimaissa.
Kieltämättä tätä on syytä vastustaa, koska nörttikulttuuriin liittyy yletön kulutusteollisuuden ihannointi. Tyttöjen jatkuvaa ihkuhymyilyä enemmän minua vaivaa heidän asettamisensa jatkuvaan keskinäiseen kilpailuasetelmaan ja fanien rahojen tuhlaaminen muovikrääsään ja muuhun nonsenseen, josta suurimmat rahat käärivät kasvottomat managerit ja muut puliveivarit.
Onko feminismillä tehtävää Japanissa? On. Silti elokuva antaa idolien yleisöistä turhan yksituumaisen kuvan. 10-vuotiaiden tyttöjen bändiä fanittavien möreä-äänisten ukkojen joukot ovat ahdistavia, sen sijaan Rion fanit tuntuvat sankariaan aidosti kannustavilta työmyyriltä, tavallista innokkaammilta musiikkifaneilta, jotka eivät ole epätyypillisiä missään päin maailmaa.
Artistin täyttäessä 21 vuotta, katsojasta tuntuu hyvältä katsoa hänen liikuttunutta esiintymistään kyyneleet silmissä mukana laulavien fanien joukolle. Dokumentin sympaattisin mieskasvo on Rion ykkösfani. Hän jättää keski-iän kynnyksellä sararimanin työnsä ja perustaa oman yrityksen taloudellisesti epävakaana aikana idolinsa inspiroimana. Hän ikään kuin ryhtyy idolikseen ja alkaa viimein elää.
Dokumentissa haastateltu Rion perhe ymmärtää, että nuori nainen on oman valinnan tehnyt työntekijä eikä seksinukke. Äiti huolehti aluksi mutta nyt jännittää mukana. Nuoruudessaan kitaraa soittanut isä hieroo tyttären kipeitä lihaksia ja kannustaa oman tien kulkemiseen.
Kenellä tahansa on oikeus periaatteessa valita mitä tahansa, mutta samalla Suomessakin naisten urasuuntautumista kliseisille aloille voivotellaan. Vastausta etsitään patriarkaatista. Niin ovat täällä tehneet niin työnantajat kuin tilastokeskus, joskin käyttäen sanaa “asenteet”.
Todellisuudessa valintojen takana olevia syy-yhteyksiä on hankala osoittaa. Tyttö voi vallan hyvin ajatella, että hänellä on mahdollisuus olla liikennelentäjä tai tietokonekoodari, mutta mahdollisuus riittää, jos oikeasti häntä ei vain kiinnosta. Hän voi tyytyä vapaan valinnan ajatukseen, mitä suurempaa vapautta ihminen realistisesti tuskin voi saavuttaa, ja sitten valita olevansa jotain stereotyyppisesti naisille miellettyä. Luultavasti samasta syystä tytöt Tokyo Idolsissa haluavat olla idoleja, eivät yrittäjiä, vaikka ovat käytännössä kumpaakin. Jälkimmäinen on yksinkertaisesti saatanan tylsän kuuloista pop-tähteyteen verrattuna.
Jyri Majuri kirjoitti ansiokkaasti dokumentista Laajakuvassa.