Palaan vielä lyhyesti aiempaan aiheeseen.
Ylen Kulttuuricocktailin artikkelissa toimittaja pohti onko naurettavaa tuntea ahdistusta itselleen tuntemattomien ihmisten edesottamuksista, erityisesti sellaisten, joita fanittaa. Hänelle vastattiin, että faniuteen kuuluvat tunneailahtelut ovat täysin luonnollisia.
Mutta miksi luonnollisuus poistaisi naurettavuuden? Kikattaahan moni pieruillekin.
Ajattelen näin tympeästi, koska en ole eläessäni fanittanut juuri ketään. Tunteet ovat menneet nopeasti ohi. Ei ole ollut aikaa, olen mennyt aina eteenpäin.
Siksi en ymmärrä oman sukupolveni pakkomielteistä suhtautumista 80-luvun pop-kulttuuriteoksiin.
Kun läheiseni taas ovat puhuneet julkkisten edesottamuksista samalla tapaa kuin puhutaan sukulaisten tai tuttujen tekosista, juoruillen iltapäivälehtien otsikoista, olen tuntenut pohjatonta myötähäpeää. Tämä teeskennelty tuttavallisuus on yksi suurimmista inhokeistani. Tunnen sitä todistaessani, kuinka aivoni tyhjenevät ajatuksista ja saapuvat alueelle, jota pidän täydellisen järjettömänä ja epämielenkiintoisena; josta minulla ei ole mitään sanottavaa.
Silloin jos olen olen ollut lääpälläni, kuten Litku Klemettiin, tämän blogin kautta aikain toisen kirjoituksen aiheeseen, en kokisi tulleeni petetyksi, jos hän paljastuisi ihmisenä vastenmieliseksi. Ei hän minulle mitään velkaa ole.
Jos en ota taukoa pitämistäni asioista, kyllästyn, mikä ei käsittääkseni ole useimmille muille faneille tyypillistä, vaan faniuteen uppoudutaan jopa vuosiksi kerrallaan ja siihen kuuluu eräänlaisia maanisuuden vaiheita, jossa idolista etsitään kaikki mahdollinen tieto.
Minä taas etsin aina uutta aihetta ja kyllästyn nopeasti vanhaan. Suurin kokemani kolhu suhteessa toiseen, tuntemattomaan ihmiseen on kyllästyminen, parasta mitä voi tapahtua on pitkä etäisyys juuri, kun rasittavuus tekee tuloaan. Vasta sitten tuttuun voi palata. Tällaisella maaperällä nostalgia ei kasva.