Makasin sohvalla lukemassa hajamielisesti kirjaa. Kuuntelin keskustelua scifistä. Äkkiä valkeni: en pidä Star Warsista, en siitä kuinka se dominoi käsitystä populaarikulttuurista, en sen asemasta pseudovastakulttuurin kultaisena vasikkana. Ilmiöstä kirjoitetaan liikaa ja liikojen kirjoitusten määrä oikeuttaa yhä uudet ja uudet tekstit. Elokuvista kaikkiaan kaksi on ihan katsottavia ja nekään eivät kestä montaa uusintaa; olen katsonut ne aikuisiällä kerran, jolloin ne tyhjenivät aiemmista merkityksistään, eivätkä ole sen jälkeen tuntuneet miltään.
Äkkiä tuntui kuin kävisi norsua vastaan aseena hammastikku; voiko todella sanoa inhoavansa jotain, joka on niin lävistänyt populaarikulttuurin tosiolevan. Eikö se ole sama kuin sanoa inhoavansa koko rock’n’rollia? Eikö se ole nyt liioittelua… Mutta kai vaaran hetkellä jokainen pelastaa oman henkensä, vaikka kuka tahansa voi leikkiä objektivistia ja sanoa, ettei maailma tarvitse valheellisen itsetietoisia yksilöitä lisää. Ajatusten puolella järjetön primaalireaktio estää vajoamasta apatiaan.