Vahingossa kiusaaja antaa lempinimiä tutuilleen. Lempinimet ovat samoja, joilla näitä on lapsena härnätty.
Täynnä olevassa eteisessä vahingossa kiusaaja tekee tilaa potkimalla muiden kengät lyttyyn nurkkaan.
Hän tyrkyttää kerta kerran perään suklaata ihmiselle, joka on sanonut olevansa sille allerginen.
Kun hänet viimein haastetaan käytöksestään, vahingossa kiusaaja kurtistaa kulmiaan.
Hän ottaa ei-toivotut asiat tavakseen, sanoo “eikö tuosta pitäisi jo päästä yli”, kiistää sairausdiagnoosit ja terapiat, tekee toisten reaktioista huvittavia anekdootteja.
Hän on ehkä oikeassa, mutta juuri se on hänen ongelmansa; totuuden ja hyvyyden välille jää alue, jota on hänelle täydellisen tuntematon.
Myöhäisemmiksi elinvuosiksi jäljelle jää tosiystävien piiri, joukko ihmisiä, jotka hän tuntee tarpeeksi hyvin uskaltaakseen loukata heitä oikeasti.