H. P. Lovecraftin lukemisen hilpeän uuvuttavan nautinnon tiivistää lainaus novellista Erich Zannin musiikki (1921), suomennos Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä:
Hän oli ruumiillisen ja hermostollisen kärsimyksen uhri niin kuin minäkin, ja metafysiikan opintoni olivat opettaneet minulle lempeyttä lähimmäisiäni kohtaan.
Täydellinen lovecraftilainen virke, jossa tiivistyy ohimennen lausuttu niin kehollinen kuin henkinen itseinho. Samalla mukana on huomautus, jolla kirjoittaja on halunnut osoittaa kuinka hänen päähenkilönsä on tunteikas ja sivistynyt.
Pieleen menee, millainen ihminen tarvitsee metafysiikan opintoja oppiakseen lempeyttä? Jos kirjailijan kuvaa ei tuntisi, lause olisi ironiaa.
Koska ironiantajua on Lovecraftin maailmassa yhtä vähän kuin huumoria, virkkeen voisi sellaisenaan upottaa parodiaan – vaikka Garth Marenghi’s Darkplaceen.
Lovecraft oli yli 30-vuotias Erich Zannin musiikin ilmestyessä, vaikka hänen tekstinsä ovat kuin kaikki filosofian kurssit ottaneen lukiolaisen knoppailua kavereidensa edessä.
Muistan Frankensteinin hirviön, joka Mary Shelleyn romaanissa (1818) oppi ihmisten tavoille löydettyään sattumalta kirstusta jonkin ojan pohjalta maailmankirjallisuuden klassikoita.
Ratkaisulle voi pyöritellä silmiä, vaikka objektivismia välttävässä jälkimodernissa romaanissa se olisi käypää käyttömateriaalia.
Metafyysinen empatia tosissaan otettuna taas ei ollut edes sata vuotta sitten lause tavallisen ihmisen kynästä, eikä ainakaan yhdenkään modernin minähenkilön aatos 1920-luvun romaanikirjallisuudessa.
Jopa Frankensteinissa tällaiset olivat 1700-lukulaisia jäänteitä, vaikutteita kirjailijan vanhemmilta ja umpitylsän goottilaisen romaanin historiasta. Frankenstein on toki monilta muilta osiltaan paljon Erich Zannin musiikkia taidokkaampaa tekstiä.
Silti Lovecraft on harvinaislaatuinen, koska kovin monen toisen kirjailijan tekstien parissa en voi sanoa kyllästyväni yhtä kiehtovasti.