Ironia keinona etäännyttää aitous, johon kokija on kyllästynyt. Ironia olemisena.
Ironia keinona käsitellä pettymys siihen, ettei mikään ole enää aitoa. Ironia suojana.
Jälkimmäinen on herääminen siihen, että lapsena autenttisilta tuntuneet populaarikulttuurikokemukset olivat yhtä laskelmoituja kuin nykyiset, jotka eivät tunnu miltään.
Toinen vaihtoehto on löytää autenttinen uudelleen. Siksi aikuiset ihmiset esittävät pop-kulttuurin merkitsevän heille elämää enemmän; enemmän kuin lapsille, joiden pitäisi kaiken järjen mukaan elää nyt popin kulta-aikaa.
Ironia 2000-luvun vaihteesta eteenpäin on väistämättä sidottu populaariin. Ilman poppia ironia on vain kirjallinen tehokeino romaaneissa, joita ei lueta.
Pop elää nostalgiasta. Kaikki 80-luvulla keksitty myydään uudelleen. Vaikein markkinointityön osa-alue eli uuden tuotteen brändäys, jotta edes on jotain, jota voi kutsua tuotteeksi, voidaan jättää välistä. Peruskivi on jo paikallaan.
Uudelleen myyminen, remake, refill, rebrand, vaatii ettei kokijan ironiantaju ole tarpeeksi vahva. Vain kevyt, hymähtelevä ironia sallii kerta toisensa perään vielä yhden mahdollisuuden. Raskaammin sisäistetty ironia on niin apaattista, ettei se kykene lankeamaan mainoksiin.
Kapitalismi ajoi kansakunnat jälkimodernismiin. Sen oli pelastettava itsensä itseltään, koska liian syvälle välinpitämättömyyteen ajetut kuluttajat lopettaisivat tuhlaamisen. Syntyi uusaitous, johon mieltyneet tuskin tajusivat olevansa mukana pelastamassa rahan projektia.
David. Foster. Wallace.
Ajatuksen poikanen: Jälkimodernismin päättyminen populaarikulttuurissa voidaan ajoittaa viikonloppuun, jolloin Ocean’s Eleven (2001) sai ensi-iltansa. Se teki remakesta aikalaiskritiikin silmissä taiteellisesti vakavasti otettavan ja oli sellaisena merkkipaalu 2000-luvun Hollywoodissa, koska tuotti valtavasti rahaa.
Tai sitten jokin toinen elokuva tuli ensin. Otin esiin Ocean’s Elevenin vaikkapa Muumion (1999) sijasta, koska Ocean’s Eleven on tarpeeksi spesifisti velkaa aiemmalle teokselle eli selvästi remake, tuote joka on myyty uudestaan.
Lukuisat Draculat tai Jeesuksen elämän filmatisoinnit eivät kaikki ole remakeja, vaikka olisivat tehneet rahaa. Ne ovat kertomuksia samoilla arkkityypeillä, mutta ne eivät asemoidu toisiinsa vain olemassaolonsa vuoksi.
Coppolan Dracula (1992) ei ole näkemys Browningin Draculasta (1931). Herzogin Nosferatu (1979) on versio Murnaun klassikosta (1922), koska uudemman filmin kuvakieli houkuttaa tekemään vertailuja vanhempaan.
Remake on olemassa suhteessa edelliseen teokseen tavalla, jonka katsoja voi nähdä.
Ocean’s Eleven oli ironiatta hyväksytty uudelleenfilmatisointi, sillä se teki paljon rahaa ja seisoi omilla jaloillaan, mutta oli silti olemassa suhteessa Frank Sinatran tähdittämään 60-luvun elokuvaan ja houkutti jo näyttelijävalinnoillaan tekemään vertailuja siihen.
Kopioitavan kohteen on oltava tarpeeksi yksityiskohtaisesti eroteltavissa, mikä ei esimerkiksi Browningin Draculan tapauksessa ole mahdollista, sillä elokuva on visuaaliselta ilmeeltään niin luonteeton, ettei siihen ole mahdollista kehittää toimivaa kommentoivaa kuvallista suhdetta toisin kuin Nosferatuun.
Siksi Herzogin elokuvasta voi puhua Murnaun teoksen versiona, mutta moni sieluttomampi Dracula on vain versio romaanista.