Kävin pitkästä aikaa teatterissa, tarkalleen ottaen eilen. Kansallisteatteri esitti yhteistyössä Helsingin taidemuseon kanssa Thomas Bernhardin samannimiseen 1985 julkaistuun romaaniin perustuvan Vanhat mestarit, rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja ja Markku Maalismaa, ohjaajana Minna Leino.
Vanha musiikkikriitikko Reger (Maalismaa) on tullut joka toinen päivä (paitsi maanantaisin) 36 vuoden ajan saman museon samalle penkille katsomaan samaa taulua: Tintoretton Valkopartaista miestä (1545).
Tämä on yksi sellainen päivä, mutta totutusta poiketen Reger on nyt toista perättäistä päivää museossa ja kutsunut luokseen nuoremman ystävänsä Atzbacherin (Björkman) jonkin merkittävän asian vuoksi. Tilannetta seuraa vahtimestari Irrsigler (Kivioja), jonka Reger on lahjonut rahalla voidakseen istua lempipenkillään ja joka osaa toistaa vanhan miehen puheita kuin papukaija.
Ennen kuin Reger pääsee varsinaiseen, näytelmän lopussa odottavaan asiaan, käsitellään herrojen keskusteluissa monenlaista, ennen kaikkea Regerin vähättelevää suhdetta kaikkeen filosofiaan ja taiteeseen. Halveksunta on vain korostunut hänen vaimonsa kuoleman myötä. Humoristisen nihilismin alta nousee esiin bernhardilaisesti aito elämänpettymys – ja samalla halu elää.
*
Itse olen vuorostani usein pettynyt teatteriin taiteena. Valitettavan monet viime vuosina näkemäni etäisesti kiinnostavat näytelmät ovat olleet rasittavaa mekastamista ja niiden kekseliäisyys on rajoittunut noloon yleisölle huutamiseen.
Ainakaan Turussa ei ole paljon näytelmiä, jotka eivät olisi musikaaleja tai komedioita – genrejä joita ei jaksa katsoa loputtomasti, vaikka arvostan niitä enemmän kuin vaivaannuttavaa kokeellisuutta – ja silloin kun tarjolla on jotain muuta, kyse on usein amatöörituotannoista tai nuorten teatterista, jotka kärsivät edellä mainitsemastani pullistelusta.
Vanhat mestarit on yksi parhaista näkemistäni näytelmistä vuosiin, koska se ymmärtää olevansa lahjakkaan ja itsevarman kirjailijan teksti. Siitä puuttuu vaivaannuttava yritys vakuuttaa ihmiset omasta aitoudestaan, osallistaa ja kikkailla. Repliikkien monologiluonteesta johtuen näyttelijät puhuvat kuin lausuisivat kirjallisuutta eli tarkasti mutta rennosti, tietäen Tarja Roinilan kääntämän kielen notkeuden ja herkkyyden. Siksi nähty tuntuu jossain.
Hahmot ovat kuin kirjan sivuilta kävelleet mutta eivät aivan, mikä on kai suurin kehu, jonka näyttelijälle voi antaa. Minna Leinon dramatisoinnissa on romaanin parhaat palat kuuluisaa Heidegger-monologia myöten. Tonaalisesti se noudattaa esikuvaansa ollen ehkä hieman kevyempi kuin olin ajatellut. Olen näet aina kuvitellut Bernhardin henkilöt hulluuden rajalla pyöriviksi maanisiksi paasaajiksi, jota he eivät tässä versiossa ole niinkään kuin ylimielisen rakastuneita omiin ääniinsä.
Sanat vyöryvät tulvan lailla näyttelijöiden suista, niinkin voimakkaasti että ajoittain sattuvat sanasekaannukset antaa anteeksi. Näytelmä on lyhyt, mutta tekstiä on hyvin paljon.
Rakenne korostaa sanamassan kannalta kenties hiukan vähemmän Regerin vaimon kuoleman roolia kuin kirja, vaikka tapahtuma tietysti sanelee juonessa kaiken. Sen lisäksi teos kohottaa Irrsiglerin toiminnallista roolia suuremmaksi mutta jättää mainitsematta hänen perhe-elämänsä ja sen, että vahtimestari on suoraan vastuussa Regerin avioitumisesta vaimonsa kanssa. Reger on tiukemmin teoksen keskiössä.
Romaanin kolmeen kerrokseen pinotun kerronnan näytelmä ratkaisee antamalla kolmen miehen olla samanlaisia – myös ulkonäöltään: kaikilla on ZZ Top -parrat samanlaisuuden korostamisen lisäksi myös viittauksena mainituista maalauksista tärkeimpään, Valkopartaiseen mieheen.
Herrat siteeraavat toisiaan ja toistensa ajatuksia, puhuvat välillä yhteen ääneen, ovat joskus eleissäänkin toistensa peilikuvia. He ovat kirjoittajan persoonan kolme osaa (Reger mestari – Atzbacher oppilas – Irsigler tarkkailija) mutta näytelmän rakenteen kannalta eri henkilöt.
Silti Bernhardin kirjalle uskollisesti sisäkkäisten siteerauksien vuoksi ei aina voi sanoa kuka puhuu. Välillä hahmot puhuvat muiden repliikkejä omalla suullaan, välillä tyytyvät huomioimaan, että toisen hahmon repliikki on ajallisesti sanottu ennen näytelmän nykyhetkeksi oletettua.
Taitaapa Björkmanin esittämä Atzbacher sanoa aivan näytelmän alussa litanian “Reger sanoi, Atzbacher kirjoittaa, Thomas Bernhard kirjoittaa” puhuen siis itsestäänkin kolmannessa persoonassa kunnes heti myöntää olevansa vain kirjallinen keksintö. Tämä jää kuitenkin ainoaksi repliikiksi, joka korostaa näin pitkälle tekstin keinotekoista, jälkimodernia luonnetta.
Väkevämmin keinotekoisuutta tuo esiin esitystilanne. Näytelmää esitetään HAM:in toisen kerroksen salissa. Katsojat ottavat itse varsin epämukavat tuolit – huonoin asia esityksessä – ja asettavat ne ympyrään näyttelijöiden ympärille, jolloin he näkevät näyttelijöiden lisäksi muiden katsojien kasvot. Estradina toimii kolme kirstun näköistä istuinta, joilla henkilöt välillä istuvat ja välillä seisovat.
Ympärillä olevat taulut, valkoiset seinät ja ajoittain himmenevä valaistus riittävät rekvisiitaksi. Välillä Irrsigler lähtee ulos piirin keskeltä ja kulkee pitkin salia huudellen kommentteja kauempaa.
Eräänlaisina taukomerkkeinä kuullaan sieltä täältä nuotteja Bachilta, esimerkiksi Glenn Gouldin esittämänä, totta kai.
Näytelmä kestää vain 75 minuuttia ilman väliaikaa. Se on optimipituus mille tahansa esitykselle, tekisi melkein mieli sanoa että myös pitkälle elokuvalle – paitsi tietoisesti maratonmittaisille, viiden tunnin rajapyykin ylittäville järkäleille. Lyhyessä ajassa Vanhat mestarit saavuttaa mitä tuli hakemaan.
Lopuksi yleisön näkemisestä. Arvioni mukaan olin paikalla olleista kolmanneksi tai neljänneksi nuorin, mikä on valitettavaa. Muita oli kuitenkin hauskaa katsoa. Joukossa oli huvittuneisuutta, aitoa iloa teatterista, nuokkumista, tympääntyneitä katseita, vakavia ilmeitä, keskittymistä, suoraan silmiin katsoneita tuntemattomia; miellyttävää vaihtelua normaalisti niin pimeälle ja hiljaiselle salille, jossa kaikki katsovat samaan suuntaan.
Näytelmää esitetään tänä syksynä vielä 12 kertaa. 26.10. tulee lisää lippuja kevään näytöksiin myyntiin.