Joinain iltoina tunnen ehdotonta kutsumusta johonkin ajanviettoon. Haluan esimerkiksi lukea tai pelata seurassa korttipelejä enemmän kuin mitään muuta. Seuraavana iltana en tiedä mitään vastenmielisempää ja haluan tehdä aivan muita asioita. Tunne ei väisty, vaikka pakotan itseni tekemään vastenmieliseltä tuntuvaa asiaa. Sen sijaan sisälläni kiertää jatkuvasti turhautumista muistuttava ajatusketju, jossa haluan kaiken olevan nopeasti ohi, että saan vetäytyä sen pariin, mitä oikeasti haluan. Myös kirjoittaessa tuntuu samalta, esimerkiksi nyt. Joudun pakottamaan itseni katsomaan kirjaimia, jotka ilmestyvät ruudulle jokainen edellistä raskaampana. Jokainen väärä näppäimistön painallus on vasaranisku päälakeen. Olen tyytymätön siihen mitä teen. En lopputuloksen takia, sillä se ei poikkea aiemmin kirjoittamastani mitenkään, vaan koska pakotan itseni tekemään jotain, mitä en halua. Kyse ei ole kyllästymisestä. En ole toisena iltana sen rasittuneempi, väsyneempi tai nälkäisempi kuin edellisenäkään. Jos yksilölliselle kokemukselle eli sielulle on olemassa viimeinen rintamalinja, se on hetki jossa haluttu ei ole selittämättömästä syystä enää haluttua. Tunne tulee tyhjästä, sisimpäni itselleni salatusta kompassista, joka näyttää yhden mieliteon sijasta toista.