Muiden hiljaisuus

Aina jossain, yleensä kun odotan linja-autoa tai istun elokuvateatterissa, ajattelen vieressäni olevaa ihmistä, tuntematonta, ja miltä hänestä tuntuu. Hän kokee saman kuin minä, saman lämpimän ilman mereltä tai saman elokuvan, kuulee saman röyhtäisyn kaksi penkkiriviä takaamme tai jarrujen kirskunnan tieltä mutta silti toisin. Se, joka valkokankaalta on minulle kammotus on ehkä hänelle ainoa keino paeta kyynelten nielemistä. Ehkä hänelle linja-auton odottaminen neljän minuutin ajan on kauhistus, minä taas kulutan aikaa mielelläni ajatellen häntä ja mitä hän saattaa ajatella. Yritän nähdä minut hänen kauttaan, selvittää ajatteleeko hän minua. Kumpikin meistä vastaisi kysyttäessä, että emme ajattele mitään. Suurin ero välillämme on, että hän on minun vieressäni ja minä ajattelen häntä ja tiedän sen. Minä taas olen hänen vieressään, mutta en tiedä ajatteleeko hän minua enkä koskaan voi tietää. Voin vain kuvitella, näin, ja kirjoittaa siitä huvikseni. En edes tiedä miten hänen ajattelunsa toimii. Ehkä hän ei tajua toisten tietoisuutta lainkaan, ehkä taideteos on hänelle ensisijaisesti kokemus minästä, hetki jolloin minä luodaan ja josta tekijä on poissa, puhumattakaan muista. Ehkä ajalla on hänelle sama vaikutus, ehkä hän ei tunne ajan tekijää. Äkkiä kaikki on turhaa. Jää vain ääni ja kuva. Minä voin olla hänelle elävä kuollut, hahmo joka on vain sattumalta osunut samaan paikkaan. Ehkä hän ei tajua minun tietoisuuttani ja niin kahdesta vaakakupista yksi on painunut pohjaan asti ja toinen on noussut ilmaan.