Violated Angels (1967) perustuu Richard Speckin vuotta aiemmin Yhdysvalloissa tekemään joukkomurhaan. Speck tunkeutui sairaanhoitajaopiskelijoiden asuntolaan ja tappoi kahdeksan nuorta naista. Kôji Wakamatsun eksploitaatioelokuva ottaa lähtökohdan ja sovittaa sen japanilaiseen ympäristöön, lopputuloksena genrensä klassikko.
Onko tämä sadistinen elokuva, kuten esimerkiksi Amos Vogelin kokeellisen ja uskaliaan elokuvan historiaa valottavassa Film As a Subversive Art -kirjassa (1974) todetaan? Päällisin puolin kyllä. Elokuvan rungon muodostaa toinen toistaan naisvihamielisemmiltä tuntuvien murhien sarja. Useissa murhissa on eroottinen pohjavire.
Wakamatsun myöhempi filmografia tuntuu kuitenkin vihjaavan, että ohjaaja käyttää eksploitaation keinoja, koska on kasvanut niihin kiinni ja saadakseen rahaa tuleviin elokuviinsa.
Wakamatsu työskenteli uransa alusta lähtien valtavalla työtahdilla ohjaten muutamassa vuodessa Nikkatsu-yhtiölle parikymmentä elokuvaa. Hän perusti oman tuotantoyhtiön rutiiniin totuttuaan ja koettuaan tulleensa Nikkatsulla aliarvostetuksi. Tuottamissaan elokuvissa hän käsitteli itselleen tutuilla keinoilla pinnan alla jotain muuta.
Kuten moni muu Wakamatsun elokuva, Violated Angels on esteettisesti hyvin kaunis, vaikka se tapahtuu käytännössä yhdessä tilassa ja monet otokset ovat käsivarakuvaa. Filmi on säästösyistä pääasiassa mustavalkoista. Varjot ovat jyrkkiä, valo vähäistä. Harvat, tarkoin valitut väriotokset kylpevät räikeissä sävyissä.
Estetiikka auttaa ymmärtämään filmiin kohdistettuja sadismi- ja misogyniasyytöksiä. Kauniit kuvat erotisoivat murhat ja tekevät ne helpommiksi katsoa.
Toisaalta saman helppouden tähden elokuvaa lukemaan kykenevä katsoja saattaa voida pahoin. “Miksi katson tällaista? Miksi pidän sitä kauniisti kuvattuna?”
Vaikutelmaa korostaa myös uhrien irrationaalinen toiminta, joka voidaan selittää murhaajan hallusinaatioilla.
Juoni on muutenkin heppoinen, hahmojen käytös omituista, vaikka ilmeisesti perustuu siihen, mitä Speckin tekemistä murhista tiedetään. Tarina on vain ponnahduslauta visuaaliselle kikkailulle ja jonkinlaisen allegorian rakentamiselle.
Kuvien herkuttelevuutta ja machomiehistä sadismia ei voi kiistää. Päähenkilö ampuu ensimmäiseksi lesbotyttöä rintakehään ja myöhemmin seksuaalisesti aktiivisen naisen vaginaan, koska ei saa kyrpäänsä seisomaan. Heppoisempaa fallossymboliikkaa saa etsiä.
Toisaalta Wakamatsun kamera tallentaa kaiken niin etäältä ja huolella peitellen – estetisoiden pikemminkin etäännyttävästi kuin pornografisesti – että voi arvioida ohjaajan olleen kiinnostuneempi muusta kuin perverssien kiihottamisesta. Elokuva peittää enemmän kuin näyttää eikä ole goremässäilyä.
Toisaalta retostelemattomuus tehostaa vaikutelmaa väkivallan vääjäämättömydestä ja kauheudesta. Eksploitaatio on ollut ohjaajalle väline, ei päämäärä. Siinä mielessä Violated Angels poikkeaa huomattavasti monista myöhemmistä pink-elokuvista. [1]
*
Olen elokuvista kirjoittaessani käsitellyt usein parhaimman taiteen selittämättömyyttä. Tarkoitan sillä monen muun seikan lisäksi tarpeettoman psykologisoinnin välttämistä.
Violated Angels taiteilee selitysten ja niiden katoamisen rajalla. Murhaajan motivaatio voi olla helposti paikallistettava ja lattea, mikä lässäyttää elokuvan pelkäksi eksploitaatioksi. Mutta on myös mahdollista, että päähenkilö on motiiviton tai kuten hän itse ilmaisee: syy tappamiseen löytyy, mutta hän ei itse tiedä sitä.
Niille jotka haluavat elokuviltaan helppoja maailmanselityksiä on annettu pakotie. Kuvakieli vihjaa tappajan olevan harhainen ja hänen maskuliinisuutensa olevan kuohittu, mikä on luultavasti tylsin mahdollinen syy, jonka tapahtumille voi antaa.
Elokuvan lopussa nähtävät kuvat taas vihjaavat, että murhissa on kyse jännityksen (yksityisen tai yhteiskunnallisen) laukaisevasta rituaalista, jonka suhdetta todellisuuteen voidaan epäillä. Sairaanhoitajat ovat symbolisia merkkejä, jollaisina he näyttäytyvät myös oheisessa artikkelikuvassa.
Toisaalta aivan elokuvan viimeisissä kuvissa kohti asuntolaa rynnistävät poliisit antavat katsojalle syyn epäillä kaiken tapahtuneen jossain todellisuudeksi kutsutussa.
Wakamatsu on lisännyt loppuun materiaalia ajan opiskelijamellakoista leikaten sitä ristiin poliisien kanssa. Kuvat joko kasvattavat elokuvaa entisestään tuoden siihen vielä yhden tason tai latistavat sen, koska yrittävät tehdä teoksesta poliittisen allegorian, jossa kuohittu ja patoutunut maskuliinisuus vertautuu tukahdutettuun (vasemmisto)poliittiseen aktivismiin. Tämä on ajatuksena masentavan yksioikoinen.
Elokuvan kuvakielestä on luettavissa, että se yrittää saada katsojan tuntemaan empatiaa harhaista murhaajaa kohtaan; hän on päähenkilömme, eivät syyttä tapetut naiset. Tässä suhteessa elokuva epäonnistuu, koska se olettaa väkivallan syiden pohtimisen pakottavan katsojan empatiaan, mikä ei ole totta, niin kuin esimerkiksi Jim Thompsonin kovaksi keitetyt rikosromaanit ovat osoittaneet.
Moraali ja närkästys ovat pohjimmiltaan irrallisia syistä. Jos teko on tarpeeksi groteski, katsojalla ei ole syytä taipua myötätuntoisuuteen, vaikka tappajan tekojen taustalle löytyisi narratiivi.
Aivan kuin terrori-isku ei ole moraalisesti perusteltavissa niillä syillä, jotka selittävät sen. Tämän vuoksi elokuvasta ei jää käteen niin paljon kuin voisi toivoa.
Teoksen pelastaa se, että sekalaiset ainekset ovat keskenään niin yhteensopimattomia, että kokonaisuudesta ei voi sanoa mitään lopullista, ja se jää kummittelemaan mieleen. Ankeat selitykset siis käyvät toisiaan vastaan ja tekevät yhdessä elokuvasta katsottavan.
En silti usko tuntevani ketään, jolle voisin hyvillä mielin suositella Violated Angelsia.
[1] Pinkki elokuva, pink film on yleisnimitys 60-luvun puolivälissä syntyneelle japanilaisen elokuvan alalajille ja käsittää monenlaisia eri genreihin kuuluvia elokuvia, joissa kaikissa on eksploitaatiomielessä lisättyä seksiä ja väkivaltaa. Wakamatsua pidetään pinkkien elokuvien pioneerinä. Alalaji tuotti paljon rahaa ja siihen laskettavaksi kuuluvia elokuvia tuotetaan vieläkin, mutta sen suosio väheni rajusti 90-luvulle tultaessa. Monet lajin arvostetuimpiin kuuluvat ohjaajat ehtivät ennen tätä siirtyä turvallisesti arthouse-elokuvien puolelle. Kontrasti nykyhetken ja lajin alun välillä on merkittävä. Moni pink film on nykyään heiluvilla digikameroilla kuvattu ja päin persettä värimääritelty softcore-nyhväys. Violated Angels on 2.35:1-kuvasuhteessa kuvattu filmielokuva, joka näyttää halpuudestaan, improvisaationäyttelemisestään ja kolmen päivän kuvausajastaan huolimatta esteettisesti häikäisevältä. Eastmancolorina toteutetut väriosuudet voisivat olla isonkin budjetin elokuvista.