Kun Claude Chabrolin kaltainen fiktio-ohjaaja tarttuu dokumenttiaiheeseen, on tosi kyseessä. Rikollisen vähän tunnettu Vichyn silmä kuvaa Ranskaa toisessa maailmansodassa, Saksan miehityksen ja Vichyn yhteistoimintahallituksen aikana. Kollaasin materiaali koostuu pelkästään ajan ranskalaisista uutisfilmeistä, siis propagandasta, muutamaa sotaa edeltävää ja sen jälkeistä pätkää lukuun ottamatta.
Chabrol läpivalottaa ranskalaista yhteistyötä saksalaisten kanssa armotta. Parempaa todistetta ihmisluonteen ailahtelevaisuudesta ei voi olla kuin propagandan oma kieli, josta historia on tehnyt surkuhupaisaa ja kammottavaa katseltavaa. Poliitikot meuhaavat, sattumoisin kaikki ovat omineet elekielen ja puhetyylin Hitleriltä. Seniili marsalkka Philippe Pétain pitää korneja joulupuheita kuin taata helvetistä. Ammattiliitot keksivät kilpaa selityksiä olemassaololleen. Ensin pariisilaiset hurraavat miljoonapäin Pétainille, sitten valloittajana kotiin palaavalle Charles de Gaullelle. “Pariisi on vapauttanut itse itsensä”, valehtelee de Gaulle. Vain ajoittain lisätietoa käy tiputtamassa kertojaääni.
Viimeinen miehityksen ajan uutisfilmi kuvaa museossa esillä olevia groteskeja vieraista kulttuureista tuotuja naamioita. Kuva on niin osuva ja mustalla tavalla ironinen, että siinä on jotain salaa hysteeristä. Tässä mielessä se yhdistyy dekkareiden parissa kunnostautuneen ohjaajan muuhun porvarillista tekopyhyyttä käsittelevään tuotantoon saumattomasti. Koskettavasti elokuva päättyy lakoniseen toteamukseen: neljän vuoden ajan tanssiminen oli kielletty, nyt ihmiset tanssivat taas. Aiheesta kiinnostuneille jatkoksi suosittelen Jean-Pierre Melvillen Varjojen armeijaa (1969) ja Marcel Ophülsin Surua ja sääliä (1969).