Elokuvanäytteleminen on todellisuuden symbolista esittämistä erilaisilla tavoilla, joista parhaimmillaan tunnistamme osan omaa symbolikäsitystämme eniten vastaaviksi. Siksi realistista näyttelemistä ei ole olemassa, ja sellaista ei tavoitella – sitä ei oikeastaan kannata edes ajatella, koska se paljastaa silloin hienovaraisimmankin ihmistyön mekaanisen olemuksen ja todellisiksi näyttelijöiksi jäävät bressonilaiset mallit, joita omana aikanamme edustavat animaatiohahmot ja CGI-luomukset, nuket jotka voivat olla symbolisia vapaasti: nukella ei ole realistista tapaa näytellä.
Vastaavasti realismiin, jolla tarkoitan nyt tapaa käsitellä todellisuutta taiteen ulkopuolella, hiipii herkästi elokuvallisen symboliikan piirteitä. Huomaan reagoivani asioihin tietyin ilmaisuin tai hauskasti, koska sitä oletetaan ja se kuuluu elokuvallisen korostettuun tunnerekisteriin. Tätä symboliikkaa kokeilen toisiin ihmisiin saadakseni parhaat reaktiot. Se on esitys, jota tarjoilen toisille, jotta saisin aikaan parhaimman mahdollisen lopputuloksen. Sitä kutsutaan myös tarinankerronnaksi. En ole varmasti ainoa, erityisesti aikana jolloin yksityistenkin ihmisten jatkuva esillä oleminen mediassa tekee rooleista ennen kokemattoman merkittäviä.
Samalla minun ei ole vaikeaa kuvitella tulevaisuuden ihmisryhmää, joka ei pysty käsittelemään minkäänlaista ihmisten suorittamaa näyttelemistä, vaan suhtautuu siihen ironisen halveksuvasti, koska on erkaantunut symbolijärjestelmästä sulauttaen sen yhdeksi realismikäsityksensä kanssa. Valkokankaan esitykset ovat liian lähellä todellisuutta ollakseen enää kiinnostavia. Kannattaa myös huomioida, että toteamukseni pätevät vain elokuvaan, teatteri on toinen eläin.