Red Letter Median videosta yläpuolelta voi katsoa juonen lapsukset ja epäselvyydet, jotka Alien: Covenant tarjoilee, jotta minun ei tarvitse kirjoittaa niitä tähän. Osa ei tullut mieleeni (koska en ole nähnyt Prometheusta), mutta katsoessa mietin monia niistä, ennen kaikkea miehistön typerää käytöstä. [1]
*
Covenant on siirtokunta-alus, jolla nukkuu syväjäässä 2 000 matkustajaa. Pieni miehistö seilaa läpi avaruuden kohti uutta planeettaa. Siirtokunnalle sopivasti lähes kaikki laivassa ovat pariskuntia, poikkeuksena androidi Walter (Michael Fassbender). Covenant tarkoittaa liittoa Jumalan ja ihmisen välillä. SYMBOLIIKKA. TULKINTA. VIESTI. AAAAH MINÄ TULEN.
Anteeksi, luulin hetken olevani mediatutkija. Tapahtuu onnettomuus. Osa matkustajista ja laivan kapteeni kuolevat. Pian tämän jälkeen saapuu signaali vieraalta planeetalta. Uusi kapteeni, Oram NIMI TARKOITTAA HEIDÄN VALOAAN AAAH UUHH, päättää että Covenantin tulee tutkia tapausta. Entisen kapteenin vaimo, perämies Dany (Katherine Waterston), vastustaa ajatusta. Planeetalle kuitenkin laskeudutaan.
Sieltä löytyvät kokonainen kuollut sivilisaatio, Prometheus-elokuvasta tuttu kaistapäinen androidi David (jälleen Fassbender) ja elokuvasarjan tähdet, alienit eli olomuodosta riippuen mitkäliemorfit, joka on niin kömpelö nimi otuksille, että kutsun niitä vain hirviöiksi.
*
Harvoin tulee vastaan kauhuelokuvaa, jossa häiritsee näin paljon henkilöiden irrationaalisuus. Tämä on trooppi, hyväksyn sen useimmiten. Ongelmaa ei ehkä olisi, mutta elokuva nostaa useassa kohdassa esiin keskushahmojen ammattimaisuuden. Seuraavassa hetkessä he tekevät päätöksiä, joita yksikään ajattelemaan kykenevä katsoja ei tekisi. Eikä kyseessä ole satiiri byrokratiasta.
“Selviytymiseen” ja uusien planeettojen asuttamiseen erikoistunut ryhmä pohtii ensin kuinka on riski astua uudelle planeetalle, sitten laskeutuu sille aivan liian suurella joukolla varusteinaan pilottitakit, tietokoneet jotka eivät jostain syystä osaa lähettää automaattista dataraporttia emoalukseen ja aski röökiä.
Voin ymmärtää inhimillisen paniikin, joka toteutuu elokuvan onnistuneimmassa kauhukohtauksessa, kun yksi miehistön jäsenistä lukitsee toisen lukkojen taakse ja katsoo avuttomana lasin takaa avaruusotuksen viipaloidessa naisesta makkaraa. Valitettavasti vastapainoksi monissa kohtauksissa ei ole kyse paniikista vaan taudista “koska käsikirjoittaja sanoo niin”.
Tämä voidaan vieläkin niputtaa “elokuvan taian” alle. Jos haluaa olla teeskenteleväinen elokuvakriitikko, käyttää sanoja “fantasmagorinen” tai “unenomainen”, vaikka mikään elokuvan struktuurissa ja ohjaaja Ridley Scottin jäänkylmässä estetiikassa ei tue tällaista luentaa.
Sen sijaan anteeksiantamatonta on sisällöllinen typeryys. Tekijöillä ei ole kiinnostusta tehdä sarjasta yhtenäistä. Kyse on samasta kyynisestä trooppien kierrätyksestä kuin uusissa Star Warseissa.
Kuonaa on myös oletettu älyllinen anti. Se mikä olisi voinut olla innostavaa jää tyhjänpäiväiseksi, koska elokuvan tekijät esittävät monille elokuville tyypillisesti myös älyn trooppina.
Jos hahmo laskettelee runoja ja kuuntelee Wagneria, sen on oltava fiksu. Näin käsikirjoittaja esittelee avoimesti, ettei hänen omassa päässään nytkytä montaa ratasta – tai tuotantoryhmä on sabotoinut oikeasti hyvän materiaalin.
Ongelma: jos androidi Davidin pitäisi olla huippuälykäs, kone kun on, ja vielä kykenevä tunteisiin, miksi hänen filosofinen kykynsä ajatella rajoittuu koulusurmaajan tasoisiin lapsellisiin voimafantasioihin?
Luulisi että filosofian ja tieteen historiassa piilee enemmän pohdittavaa tekoälyn aivoille kuin tyhjänpäiväinen yritys tehdä biologisesti uutta elämää.
David vastaa yhtä luentaa Saatanasta, kuten esimerkiksi Taikalyhty-blogi on tarkkanäköisesti osoittanut. Pidän sitä jopa huonona asiana. Elokuvan pakottama symboliikka on laiska tapa “älyllistää” elokuvan ainoaa hahmoa, jota ei jo Fassbenderin suorituksen vuoksi lokeroi automaattisesti unohdettavien pallinaamojen osastoon. Idea toimisi, jos siitä olisi muuhun kuin androidin muuttamiseksi vain yhdeksi hulluksi tiedemieheksi.
Kun kaksi androidia sössötti 1800-luvun runoilijoista, sattumoisin yhdysvaltalaisten koulujen pakkolukemistosta, tunsin elokuvateatterin penkissä kiemurrellessani lievää myötähäpeää.
Mitä vähemmän sanottu elokuvan muista henkilöistä, sen parempi. En kaipaa samastumisen kohdetta vaan että katsomani tyypit muistuttaisivat edes ihmisiä. Välillä en tiennyt kenet otukset taas tappoivat, koska hahmot olivat niin yhdentekeviä. Tehkää parempia sankareita eikä tällaisia toistaitoisia, troopeilla kyllästettyjä, seksittömiä lihasäkkejä!
*
Alien-elokuvia on ilmestynyt aika liuta. Tämä on laskentatavasta riippuen kahdeksas. Tarina on pilkottu osiin kirurgisesti niin monesti, että siinä ei ole mitään jännittävää. Tietysti lisää on tulossa.
Elokuvasarjan tunnusotuksista on tullut halinalleja. Covenantin huonoin asia ovat örkit itse, joiden ansiosta nähdään surkeaa toimintaa ja väsyneitä kauhukliseitä. Ripauksella luovuutta ja ilman elokuvan markkinointia helpottavia öttiäisiä kyseessä voisi olla hieno tai edes keskinkertainen tieteiselokuva.
Kohta 40 vuotta vanhan ensimmäisen Alien-elokuvan hirviö on tavallaan kissa, vaikka siinä on myös hyönteismäisiä ja ihmismäisiä puolia. Pitkähäntäinen ja solakka olento vaanii piilossa, tunkee itsensä paikkoihin joihin sen pään ei tulisi mahtua ja iskee nopeasti. Se on vikkelä, saaliinsa tunteva ja vaarallinen mutta ei kuolematon: jos sitä ampuu tarpeeksi isolla aseella tai sen yli ajaa panssariautolla kuten Aliensissa, se tuhoutuu. Ja kuten kissa symbolisesti, se on seksuaalinen olento. Sen pää on yhdistelmä penistä ja vagina dentataa, ja se lisääntyy oraaliraiskauksella. Se on oikea “fantasmagorinen” luomus.
Jo Aliensissa (1986) mentiin lähemmäs toimintarymistelyä, mutta olento piti pintansa, koska James Cameronilla oli tuolloin tyylitajua. Alien: Covenantissa hirviö on enää päin rynnivä biologinen panssarivaunu, joka kestää rynnäkkökiväärin laukauksia tuntematta kipua ja ei välitä jättikokoisen avaruusaluksen polttomoottorin lieskoista tuon taivaallista. Seksuaalinen pimeys on typistetty, kaikki olennon surrealistiset ulottuvuudet selitetään.
Se on umpitieteellisyyttä teeskentelevän aikamme henki mutta naurettavaa, ei pelottavaa. Lähinnä se on Cthulhun tapaan söpöä fan servicea niille, jotka haluavat nähdä suosikkiotustaan. Jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka populaarikulttuuri pilaa hirviönsä. Lovecraftilla oli tajua pitää möröt varjoissa, koska ne eivät kestäneet päivänvaloa. Läträämisen hoitivat vuosia myöhemmin fanit ja trooppien hokijat.
Ehkä elokuva elokuvalta tylsemmiksi käyvät versiot suositusta hirviöstä ovat ironinen kommentti itse sarjan suosiosta, mutta se taitaa olla tahatonta.
Joka tapauksessa ei ole ihme, että tekijöillä on ollut tarve vaihtaa pääantagonistia ja laajentaa maailmaa. Elokuvan parhaat hetket ovat sen alussa yritysjohtaja Peter Weylandin ja Davidin keskustellessa äärimmilleen pelkistetyssä postmodernissa asunnossa. Yksin tältä pohjalta olisi voinut kirjoittaa käsikirjoituksen, joka muistuttaisi 50-luvun tieteiselokuvan parhaita saavutuksia (Mies joka kutistui, Ruumiinryöstäjät).
Hyvä jatkuu hitaasti aukeavan asetelman kautta, mikä on ollut elokuvasarjan vahvuus alusta lähtien. Walter-androidin puuhat Covenantilla ovat kiinnostavia. Elokuva on estetiikkaansa esitellessään parhaimmillaan. Se näyttää paikoin todella hienolta ja tietokonetehosteet hirviöitä lukuun ottamatta on tehty tyylillä. Avaruusalusta ja sen toimintaa esitellään yksityiskohtaisesti. Aluksen kapteenia esittävä James Francokin palaa elävältä, mikä on hienoa.
Se mikä on alussa elävää sekä kuvaukseltaan ja rytmiikaltaan valtavirtaan nähden poikkeuksellista uhrataan välittömästi, kun Franco kärähtää. Siihen palataan enää yhdessä kohtauksessa: Michael Fassbenderin opettaessa Michael Fassbenderia soittamaan huilua.
Muuten loppuelokuva onkin yhtä hektistä leikkausta, siniharmaata maisemaa ja heiluvaa kameraa.
Valitettavasti huonoa elokuvaa ei pelasta edes Ridley Scottin vanhalla iällä löytynyt nihilismi ja kuolemanpelko, joka eskaloitui veli Tony Scottin itsemurhan ja erinomaisen kreisin The Counselorin (2013) myötä. Synkkä ei riitä, jos käsikirjoittajana ei ole Cormac McCarthy vaan ryhmä liukuhihnatyöntekijöitä.
[1] Yksi jää sanomatta: Miksi Davidin jälkeen tulleista androidimalleista väitetään poistetun tarpeettomat tunteet, koska ihmiset pitivät niiden olemassaoloa epämiellyttävänä, mutta ensimmäisissä Alien-elokuvissa ne on tuotu takaisin malleihin, joita ihmiset eivät erota androideiksi, jos sitä ei heille sanota? Ja miksi ne eivät ole väkivahvoja ja osaa lähitaistelulajeja kuten David ja Walter tässä osassa? Aikaväliä on Covenantin ja Alienin välillä toki 18 vuotta ja mitä vain voi tapahtua mutta yhtä kaikki: tekniikka ottaa jatkumossa ihmeellisiä harppauksia taaksepäin tai ees sun taas. Jokainen franchisen teos edustaa sen hetken käsitystä tulevaisuudesta. Nostromolla asioita korjataan jakoavaimella. Covenantin kapteeni ottaa itsestään selfie-tyylistä videokuvaa ja kaikkialla on kosketusnäyttöjä. Ymmärrän tämän, mutta se tekee sarjasta rikkonaisen. Fiktiivinenkin maailma, joka ei pysy yhtenäisenä, on usein epäonnistunut, koska se estää immersion, joka on näissä kaupitelluissa fantasioissa avainsana.