Tukistus

Kurt Vonnegutin ja W. G. Sebaldin tapaiset kirjailijat muistuttavat lukijaansa kauheudesta, johon pystyvät myös maailmanhistorian hyviksi kutsutut eli ne joita meidän tulee ajatella sanalla me; Dresdenin pommitus, laajemmin koko toisen maailmansodan päätös atomipommeineen ja tulimerineen – “oliko se oikeutettua” voi joku kysyä, mutta kyse ei ole oikeudesta eikä edes kostosta vaan ajattelusta, jonka mukaan historia vaatii koviin iskuihin vielä isompia iskuja, jotka opettavat pienet koirat olemaan purematta isompia, sillä niin länsimaat ovat sitten Rooman kasvaneet, ja kaikki tämä on ollut ääneen lausumattomasti hyväksytty, kunnes opetuksia on alettu soveltaa vuosisatojen mittaan muihin kuin samaa peliä pelaavan kulttuuripiirin maihin, ja isolla kädellä on lyöty niin Afrikkaa kuin Lähi-itää, jopa Venäjää, ja ajateltu, että ne tokeentuvat, mutta yllätys on ollut iso, kun lyöminen ei aiheuta alistunutta vikinää vaan raivoa: terroristit ajavat väkijoukkoihin, Venäjä ei kapitalismin löydettyään muuttunut taikaiskusta uudeksi Amerikaksi ja Afrikan maat tuottavat yllätyksen toisensa perään syntyvyyden, väestöliikehdinnän ja yleisen kaaoksen myötä, ja kaikkia näitä ihmisiä halveerataan vanhoista, keskiluokan niskan päälle rakennetuista lännen torneista suoraan tai epäsuorasti pelkureiksi ja manataan uppoavaa eurooppalaista kulttuuria, vaikka pelkuruus on jotain aivan muuta kuin kyky luopua omasta hengestään ideologian vuoksi – itse asiassa historiankirjoissa sitä ei ole kutsuttu pelkuruudeksi juuri koskaan – tai niin epätoivoinen tahto elää, että on valmis jopa kansanvaellukseen; ja täällä ei ymmärretä miksi ilmapommittaminen – todellinen… kuvaannollinen… – ei riitä tukistukseksi, kun vastustajalla on halu näyttää edes keskisormea yksi sekunti lisää välittämättä vähääkään olettamistamme säännöistä.