Artikkelikuvassa mielipiteeni neljästä ensimmäisestä jaksosta.
Sisältää keskisuuria spoilereita juonesta ja isoja tyylistä.
Pakka pysyy hämmentävän hyvin kasassa. Teoksen editoinnista näkee sen olevan tarkoitettu yhtenäiseksi. Ja että se on kuvattu massiivisena kasana kuvavirtaa, joka on jälkikäteen editoitu “jaksoiksi”, vaikka mieleni tekisi puhua luvuista romaanikirjallisuuden tapaan.
Tunnelma on enemmän Fire Walk With Metä, Mulholland Drivea, Lost Highwayta ja jopa Eraserheadia kuin “klassista” Twin Peaksia. Erityisesti Mulholland Drivea. Tietysti televisiotuotantojen muuttuneet kuvasuhteet vaikuttavat myös mielikuviin.
Paljon on jo ehditty kirjoittamaan massiivisesta määrästä hämmentäviä esteettisiä ratkaisuja ja juonenkäänteitä, surrealismista tietysti myös. Samalla Twin Peaksin universumista on lähdetty rakentamaan huomattavasti laajempaa kuin pienen kaupungin paikallinen mystiikka.
Oikeastaan juuri pienestä syntyvä mystiikka puuttuu. Twin Peaksin kaupunki ei ole (ainakaan vielä) pääosassa eikä hassujen asukkaiden tapoja jakseta sen kummemmin ihmetellä. Aikaa vietetään paljon New Yorkissa, Las Vegasissa, Etelä-Dakotassa…
Tämä on luultavasti joitain “faneja” eniten häiritsevä asia. Fanitus on kyseenalaista toimintaa, joten nurkukoot, sillä juuri tämä pelastaa sarjan alun nostalgiaparaatilta.
Muutenkin mennään suoraan asiaan. Ei mehustella liikaa “katsokaa, tässä hän on taas!” -hetkiä, vaikka David Duchovnyn vierailu menee fan servicen piikkiin.
Uusia hahmoja on iso määrä. Se on hienoa, koska he ovat keskimäärin kiinnostavampia kuin vanhat, joita nähdään myös paljon, osaa hyvin lyhyesti. Lynch osaa esitellä uudet hahmot nopeasti mutta muistettavasti.
Poikkeus kiinnostavuuden sääntöön on kahdeksi (tai kolmeksi… tai jotain?) jakautunut Dale Cooper, joka on ansaitusti keskiössä ja jota venytetään lukuisiin mahdollisiin suuntiin. Niin metaforallisesti kuin ajassa ja tilassa.
Mietin Jodorowskyn Holy Mountainin tapaista okkultismia, kun reaalimaailmaan palaava agentti Cooper joutuu opettelemaan alusta ihmisyyden: kävelyn, puheen, kusemisen, lettujen syömisen, kahvinjuonnin.
Kiinnostavin uusista hahmoista on Matthew Lillardin erinomaisesti esittämä koulun rehtori, joka on mahdollisesti unensa välityksellä murhannut naisen. Tämä on eniten Lost Highwayta ja Mulholland Drivea.
Väkivalta on häiritsevää. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt televisioväkivaltaa, josta on tullut paha mieli. Elokuvienkin tapauksessa on saattanut vierähtää hetki. Tämä väkivallan palauttaminen banaalista merkitseväksi on hyvä asia.
Lynchillä ja hänen tiimillään on edelleen taito käyttää käytännössä jatkuvasti taustalla suhisevaa ambientia ja epämääräisiä hahmoja luodakseen katsojaa alitajuisesti uhkaavia kuvia. Eräs olento muistuttaa paljon elokuvan varhaisajoista, tarkalleen ottaen William K. Dicksonin ja William Heisen Monkeyshinesista (1890).
Väsähtäneintä on joskus pintaan nouseva seksismi. Toisaalta Twin Peaksin maailma on karkea. Tällaiset seikat voi nähdä osana hahmojen heikkouksia, joten en osaa olla tästä kovin nyreissäni.
Lynch korostaa esittämänsä Gordon Colen äänellä, että kannattaa täydestä sydämestään seksuaalista tasa-arvoa. Ohjaaja on osannut ennakoida syytteet.
Sarjan jälkituotannossa kuvaan on lisätty runsaasti digitaalisia tehosteita. Ne ovat epätodellisen näköisiä ja siksi pääosin toimivia, paikoin kauniitakin.
Eniten miellyin siitä, kuinka hidasta ja siinä mielessä vanhanaikaista televisiota (ja elokuvaa) sarjasta on lähdetty tekemään. Nopeampaan leikkaukseen ja rytmiin tottunut katsoja hamuaa puhelimesta Twitteriä auki.
Kosmostrippailuja häkellyttävämpää on tajuta, kuinka suuri osa omistetaan esimerkiksi “reinkarnoituneen” ja lähes aivokuolleen Dale Cooperin palloilulle kasinolla, jossa hän voittaa yliluonnollisilla voimilla yksikätisestä rosvosta 30 jättipottia peräkkäin.
Huumori tässä osiossa on niin typerää, monotonista ja äärimmilleen vietyä, että nautin siitä. Jostain toisesta se on varmasti puuduttavaa. Sama pätee näiden neljän jakson tyyliin muutenkin. Lynch on aliarvostettu näyttelijöiden ohjaaja, Kyle MacLachlan harmittavan vähän huippurooleissa nähty näyttelijä.
Yhteenvetona: Harvoin näkee televisiosarjasta näin selvästi, että ohjaajan auktoriteetti on ollut käytännössä rajaton. Odotan jatkolta hyvää. Saatan palata asiaan sarjan edetessä.