Minulla oli viimeksi tylsää, kun olin 15-vuotias. Muistan vielä sen kesän. Olin päättänyt jäädä kotiin vanhempieni lähtiessä pitkälle lomamatkalle.
Halusin nauttia yksinäisyyteni suomasta vapaudesta. Pelaisin tietokoneella, lukisin, olisin ulkona, tapaisin kavereita.
Tapahtui ilmiselvin mahdollinen. Kaverit olivat mökillä tai sukulaisillaan. Kyllästyin pelaamiseen parissa päivässä. Kirjat loppuivat kesken, matka paikalliskirjastoon oli liian pitkä. Katsoin päivät ja illat televisiosta kesäisiä roskaohjelmia ja uusintoja.
Vanhempieni palattua tajusin, etten ollut viikkoihin puhunut kenellekään. Oli vaikeaa palata ihmisseuraan ja ajatella muuta kuin syömistä, nukkumista ja suihkussa käymistä.
Helteessä ja tylsyydessä grillaantuneet aivoni käynnistyivät hitaasti. Ajatus nolottaa nyt, mutta mietin silloin vakavissani, että olenko tehnyt peruuttamatonta vahinkoa itselleni; olenko tehnyt itsestäni tyhmän?
Tunne meni ohi noin vuorokaudessa, kammo jäi. En ole sen jälkeen kokenut itseäni yhtä irralliseksi minästä. Kaikki vain tylsyyden takia.
*
Kokemukseni takia olen päättänyt, ettei minulla ole koskaan tylsää. Olen pitänyt huolen, että minulla riittää uteliaisuutta.
En muista enää vuosiin ajatelleeni tai sanoneeni, että minulla olisi tylsää. Silloinkin kun “tunnistan” tylsän, en koe sitä. Alan vain ajatella omiani, esimerkiksi sitä, että mistä tylsyys kertoo. Huomaan ajan kuluvan rattoisasti.
Tylsyydellä on monia merkityksiä.
Klisee on, että tylsä on hidasta, monotonista, minimalistista, usein epäsosiaalista.
Tämä ei ole minulle tylsää lainkaan. Minun tylsäni on olemisen nautinnon puutetta.
Ongelma teini-iän kesässäni ei ollut tekemisen vaan uteliaisuuden puute.
*
Istun tunnin paikallani valkoisessa nojatuolissa. Ajatukset lilluvat. Saatan selata tuttua kirjaa muutaman sivun, juon lasista virvoitusjuomaa. Avoin ovi puhaltaa kesäilmaa.
Olen tilassa, jota moni kutsuisi täydeksi tylsyydeksi, mutta joka on minulle minimalismin estetiikkaa.
Opettelin nauttimaan monenlaisesta estetiikasta ja ymmärtämään lukuisia muita sietääkseni todellisuutta. Yhteensä kahdeksan vuoden ajan kuljin opiskeluihin ja töihin kävellen. Ensin neljä vuotta yhtä reittiä, sitten toiset neljä vuotta toista reittiä, minkään näennäisesti muuttumatta.
Mutta paljon muuttuu, kun perspektiivi kasvaa vuosien mittaiseksi, nopeamminkin. Päivät eivät ole samanlaisia. On kylmä tai lämmin. Tapaa tutun tai saa kävellä hiljaisuudessa yksin. Auringonvalo muuttuu terävästä pehmeäksi. Vuodenajat kuluvat. Lenkkeilijöiden vaatteet vaihtuvat, pikkukoirille puetaan hupaisan näköiset takit päälle. Kävelee lumimyrskyssä tai 30 asteen helteessä, hiki selkää pitkin valuen. Askeleet muuttuvat, kävelyyn tottuu, tulee terveemmäksi.
Ajattelu on loputonta sipulin kuorimista. Kun alkaa ymmärtää arkkitehtuuria ja luontoa, esiin kuoriutuu lisää. Jos kuuntelee ja haistaa antamatta katseensa hallita liikaa, lisää kerroksia paljastuu.
*
Arki on monelle yhtä kuin tylsä. Minulle ei. Vaikka olisin joinain päivinä laiska, esimerkiksi säännöllinen kävely kahdeksan vuoden ajan ei tuntunut miltään. Liioittelisin sanoessani, että se oli aina ilo, mutta ei se ollut tuskaakaan. Se oli pakko, ja pakossa ei ole gloriaa eikä apatiaa.
Samalla katosi kiirehtiminen. Siihen oli myös terveyssyy. Kiire aiheuttaa stressiä ja reagoin kehollani. Minulla on ihosairaus, joka pahenee stressistä.
Minua ei haittaa bussipysäkiltä myöhästyminen tai liian ajoissa saapuminen. Viisi minuuttia malttaa kyllä odottaa seuraavaa, katselee ohi meneviä autoja, puita ja tietä. Sen sijaan moni menettää hermonsa, jos pysäkille ei osu juuri ajallaan, koska odottaminen on tylsää.
Hieman kavahdan ihmistä, joka tarvitsee vahvoja ulkoisia ärsykkeitä pysyäkseen motivoituneena. Tarkoitan ulkoisella jotain, joka on annettu pyytämättä. Eli yksilö ei ole etsinyt sitä uteliaisuudellaan.
Sitten valitetaan tylsyydestä eikä edes avata paikallislehden menovinkkejä. Tässä mielessä olen optimistikokoomuslainen ja koen, että kohtalo on osattava ottaa omiin käsiin.
Samaan hengenvetoon myönnän kokemuspohjalta tämän olevan vaikeaa pienissä kaupungeissa, jotka on muokattu ydinperheitä varten ja joissa ei siksi tapahdu paljon mitään. Ainakaan halvalla. Kun asuin vielä pikkupaikkakunnalla, yksi harvoista kaikille avoimista paikoista oli kirjasto, koska siitä ei tarvinnut maksaa.
Joka tapauksessa vielä enemmän hämmästyn, kun paljastuu, että moni ei koe velvollisuudekseen motivoida itseään ja etsiä itselleen tekemistä. Aika menee passiivisesti puhelimella, kuluu aina jotain odottaessa. Nimenomaan puhelimella. Yhä harvempi edes avaa tietokonetta.
Vaikka jo Wikipedian avaamalla ja satunnaista artikkelia hakkaamalla löytää alle kymmenessä minuutissa jotain, johon uppoutua tunniksi, josta etsiä kirjoja ja inspiroitua johonkin. Ei tarvitse odottaa, kun löytää.
*
Mutta ehkä teitä ei ole. Ei edes ajatella, että niitä voisi olla. Tai sitten ei ole koko ajattelua, sen mahdollisuus torjutaan, koska ajattelulla on tapa näyttää yksilön mitättömyys maailmassa.
Ystäväni sanoi eilen, että vaistomaisesti kammoksuu ajatusmaailmaa, jossa kulttuuri on pelkkä kuilu johon pudotaan holtittomasti kirkuen; syöksyessään voi välillä syödä rinnallaan tippuvan juustohampurilaisen.
Lapsia opetetaan käyttämään kirjastoa monipuolisesti. Tavaksi on tullut kehua laitosta suomalaisen elämän osana. Onko kirjaston merkitystä kaikkine sisältöineen silti ymmärretty?
Vain poimimalla hyllystä ja selaamalla se, joka aiemmin oli vain yksi kirja, avautuu ja näyttää todelliset kyntensä. Ei tarvita enempää. Internetissä on samat mahdollisuudet, niin myös taidegalleriassa, elokuvissa, televisiossakin.
Kulttuurissa jossa vain pudotaan, tällä ei ole merkitystä. Kaikessa on liikaa kontekstia ajateltavaksi kuluttajaidentiteetin omaksuneelle, uteliaisuus on ahdistavaa. Kiinnostaa: aikuisille suunnatut lasten tuotteet, videopelien luentatapojen pitäminen konservatiivisina, samat bändit vuodesta toiseen, samanlaisia valokuvia tuottavat lomamatkat.
*
Taas yksi esimerkki miten tylsyys käsitetään: Joskus näkee elokuvakirjoituksia, joissa kriitikko myöntää, että rakastaa hidastempoista arthouse-filmiä, vaikka siinä on pitkäveteisiä kohtia. Hän ikään kuin selittää tylsyyden osaksi rakennetta.
Hämmästelen tätä häpeilyä ja kummeksun… Miten on mahdollista nauttia tylsyydestä? Tylsyys todellisessa olemuksessaan on minulle aina vain tappavaa. En koe tarpeelliseksi peitellä rakkauttani hidastempoisuutta kohtaan pyytelemällä tylsäksi oletettua anteeksi. Jos rakastan jotain, se ei yksinkertaisesti voi olla tylsää, vaikka se kuinka ruksisi kaikki tylsyyden merkit nopean kulutuksen kulttuurissa. Rakkaus ja tylsyys ovat teesi ja antiteesi tavalla, josta edes Hegel ei löydä synteesiä.
*
On vaara valita sanat, jotka kuuluvat self-help-oppaille ja muille puoskareille, liukua saarnan alueelle. Siinä kaikkien pitäisi tarttua itsestään niskasta kiinni, hengittää vapaammin tuotantotehokkuuden ja keskiluokan itsekeskeisyyden nimissä.
Tunnistan tylsyyden universaaliuden. Joku tehtävä sillä ilmeisesti on, koska sitä pelätään ja samalla sen vallassa ollaan. Ehkä olen opetellut olemaan tunnistamatta sitä sen innoittamana.