Avantgardessa on se etu verrattuna arthouseen, että vaikka kokeelliset elokuvat liukuisivat estetiikassaan banaliteetteihin, ainakin ne ovat silloinkin keskimäärin omaperäisempiä ja kauniimpia katsella. Ei ole mitään kuivempaa kuin länsimaisia festivaalinäytöksiä varten tehty arthouse-elokuva, joka menettää iskukykynsä omaan kuvakieleensä – hitaita katseita, vielä hitaampia kameroita, kumpikin korvaamassa sisältöä. Pidän kiinnostavampana ja kokeilevampana jatkuvassa liikkeessä olevaa Hollywood-studiofilmiä kaikkine tuotteistuksineenkin, vaikka en ole senkään estetiikan ylin ystävä ja myös se on usein vailla mielihyvää. Hitaus ei itsessään ole puute vaan sen epäinspiroiva käyttö. En ole voinut katsoa esimerkiksi Jia Zhangken elokuvia kyllästymättä viimeistään puolivälissä enkä ole koskaan välittänyt suurimmasta osasta Michelangelo Antonionin elokuvista – pidän Antonionia merkittävämpänä vaikutteena tässä vuosikymmenestä toiseen kestävässä trendissä, joka uhkaa latistaa hyvätkin eri puolilta maailmaa kohoavat taiteilijoiden äänet samanlaisiksi. Kutsun näitä Rakkautta & Anarkiaa -draamoiksi. Nicolas Winding Refnin Only God Forgives (2013) olisi tämän ilmaisun parodia, jos ei olisi tehty tosissaan, mikä tekee siitä kammottavan osuvan esimerkin, erityisesti kun sitä on höystetty lapsellisella freudilaisella psykologialla ja järkyttäväksi kontrastiksi tarkoitetulla väkivallalla, joka lähinnä uuvuttaa. Toinen esimerkki on Sofia Coppolan koko ura.
Arthousen jähmeydestä
Category: Elokuva