Kultainen televisio

Matthew Christman kirjoittaa Current Affairsissa seuraavasti television kulta-ajasta, jota elämme ilmeisesti nyt, ja epätoivoisesti uutta kriittistä kulmaa etsivien mediakirjoittajien taipumuksesta julistaa televisio uudeksi elokuvaksi, koska Hollywood ei tuota enää “aikuisten elokuvia”:

This new artistic consensus only holds up if you put a rather fat thumb on the scale. Critics who make the case for the superiority of television to film invariably compare their preferred boutique cable or streaming experience to the latest blockbuster hackwork, but this is an absurd and unfair comparison. It ignores the vast majority of television shows, from NCIS: Pacoima to Toddlers and Tiaras to the latest Kevin James fart-fest. You know, the shows people actually watch. The Big Bang Theory, a show that somehow never makes it into articles about the Golden Age of TV, averages over twenty million viewers, most of whom are the same people filling theaters for Transformers: Knight of the Day. A direct, apples-to-apples comparison would be between the best TV shows the medium has to offer and the best films cinema has to offer.

Olen pohtinut samaa, sillä en ole edes laadukkaaksi brändätyssä uudessa yhdysvaltalaisessa televisiossa nähnyt sitä neroutta, mitä minulle on kerrottu siellä olevan. Elokuva on nykyäänkin taiteellisilta ansioiltaan kiistaton, jos näitä taiteenaloja on pakko verrata, koska se voi ei-sarjallisena yltää saavutuksiin, joihin televisiosarja ei muotonsa vuoksi pääse.

Televisio taas ei ole pystynyt tarjoamaan paljon muuta kuin mahdollisuuden kertoa pitkä tarina, mutta tämä ei ole muodon vallankumous. Esimerkiksi aiemmin käsittelemäni norjalainen Skam on Internet-pohjaisena sarjana yrittänyt enemmän, mutta työtä on paljon jäljellä.

The Sopranosia katsoin minkä jaksoin, The Wire lienee syystäkin klassikko. Muitakin hyviä on. Mutta kultaisen television leimaa on lätkitty sellaisiin teoksiin, jotka ovat huonoja tai ainakin epäonnistumisia: Lost, True Detective, Game of Thrones, House of Cards…

Kuten artikkelissa tarkkanäköisesti osoitetaan, valtaosa televisiosta ei ole muuttunut miksikään. Televisiossa on myös aiemmin otettu sisällöllisiä riskejä. Muun väittäminen tarkoittaa, ettei television historiaa tunneta tai se halutaan tahallaan työntää sivuun.

Mietitään sitcom-klassikkoa enkä tarkoita Seinfeldiä: All in the Family (1971–79) eli Perhe on pahin oli kuvaus jämerän, työväenluokkaisen republikaanijuntin yhteentörmäyksistä liberaalin kulttuuriympäristön kanssa.

Huippusuosittu sarja kommentoi aikansa ilmiöitä läpi kuohuvan vuosikymmenen. Huolimatta sen liberaalista agendasta, päähenkilö Archie Bunker on pohjimmiltaan ymmärrettävä ja hauska, jopa samastuttavampi hahmo kuin ne, joiden puolella käsikirjoittajien sympatiat todellisuudessa ovat.

Archie kiistelee vävypoikansa ja naapuruston vähemmistöjen kanssa. Hän nurkuu yhteiskunnallisen asemansa vuoksi, mutta sosialismiin ei patriootin selkäranka taivu.

All in the Familyn kaltainen kulttuurisesti ajankohtainen ja rikas sarja on edelleen hankala toteuttaa muussa kuin komediassa. Sen vaikutus näkyy joukossa lihavia ja typeriä tv-hahmoja (Homer Simpson, Eric Cartman…), ei terävyydessä.

Donald Trumpin Yhdysvalloissa näkemystä sympaattisesta vastarannankiiskistä kutsuttaisiin luultavasti “vaaralliseksi”, koska katsoja voisi tuntea sympatiaa öykkärihahmoa kohtaan.

Moraalisen ambivalenssin välttämiseksi moni arvostettu television kultakauden sarja on niin julma, raaka ja lapsellinen – sitä kutsutaan realismiksi. Suoraviivaisuus naamioidaan monimutkaisuudeksi.

Edes monisyiseksi kutsutun Game of Thronesin kaltaisessa hurmehipassa ei ole kysymys siitä, että katsoja samastuisi tragediaan. “Ei saa kiintyä kehenkään” on jo alusta asti toitotettu ohje, jotta sarjaa voi seurata hymyssä suin. Amuletti. Mantra. Taikapiiri. Eivätkä todella hyvät koskaan suostu massamurhaamaan viattomia.

Tämä toimii tietysti tarkoitustaan vastaan. On kiinnyttävä, jotta sarjassa olisi jotain mieltä. Se tekee kuitenkin parhaansa puupökkelönäyttelijöineen ja pahvihahmoineen, jotta kiintyminen muihin kuin Tyrion Lannisteriin olisi mahdollisimman vaikeaa.

*

Lähes jokainen sarja kestää yhden, kaksi tai kolme tuotantokautta liian pitkään. Hain yli hypätään aina. Kaikki pannaan pakettiin viimeisellä tuotantokaudella, jonka paukut on ladattu yhteen tai kahteen viimeiseen jaksoon. Että jäisi kulttuurihistoriallinen reliikki.

Tuttavani tarkkanäköisesti havainnoi, että esimerkiksi animessa ei ole samaa ongelmaa, niin paljon hömppää kuin siinäkin tuotetaan. Jopa suosittua animea kun tehdään yleensä vain yksi tai kaksi tuotantokautta.

Tekijät ymmärtävät tekevänsä tuotetta. Niinpä he tietävät jo alussa, että on tapahduttava ihme, jotta jatkoa koskaan tulisi. Se tekee tarinoiden kaarille hyvää, niin troopeilla kylvettyä kuin japanilaisten piirrettyjen kulttuuri onkin.

Kulttuurisesti vainoharhainen kun olen, olen pohtinut voiko loppuun ajetuilla televisio- ja elokuvasarjoilla ja jatkuvilla poptähtien comebackeilla olla tekemistä länsimaisen kuolemanpelon kanssa (erotuksena muiden kulttuurien kuolemanpelosta)?

Kun tuntuu olevan niin, että kaikkea hyväksi havaittua venytetään mahdottomiin asti, jolloin enää fanaatikot pitävät siitä. Kun teossarja viimein lopetetaan, hiljaa myönnellään, että oli jo aikakin.

Kaikki puristetaan varmasti loppuun asti ennen kuin siitä voidaan luopua, niin teokset kuin ihmiset. Lisää himoitseville tehdään sarjakuvia ja muita oheistuotteita.

Tietysti mainostajien ja tuotantoyhtiöiden painostuksella on iso rooli. Televisiossa vielä vähemmän kuin elokuvassa on kyse taiteellisesta itsemääräämisoikeudesta.

Mutta kyse on myös haluttomuudesta päästää irti totutusta. Aina halutaan vielä yksi tuotantokausi. Siihen All in the Familykin lopulta ajautui.

Myös kaikki isot supersankarimytologiat perustuvat ikuiseen paluuseen. Kukaan ei pysy kuolleena paitsi Ben-setä.

*

Myönnän nurkuvani, koska tv-sarjakulttuuri on minulle tylsä. En katso televisiosta paljon muuta kuin satunnaisesti urheilua ja sukulaisissa kohteliaisuuden vuoksi milloin mitäkin.

Minun on vaikeaa keskittyä videopeleihinkin yhtä tai kahta päivää pidempään kerralla. Unelmapelini ovat läpäistävissä tiiviin parin päivän session jälkeen, niin että sisältöä on tarpeeksi mutta mikään ei käy toisteiseksi.

Sen jälkeen turrun hyviinkin peleihin enkä usein jaksa läpäistä niitä. TV-sarjat ovat parhaimmillaan jäädessään alle 20 jakson.

Niin sanottu “binge watching”, töllötinahmiminen, on luotaantyöntävää. Ylianalysoisin jos väittäisin, että se muistuttaa minua jälleen kerran tuhokapitalismista, joka pyrkii tarjoamaan yhtä ja samaa tuotetta kuluttajalle loputtomasti. Luultavasti en vain jaksa olla kiinnostunut yhdestä tarinankaaresta, yhdestä teoksesta niin kauan yhtä mittaa.

Turhin toimittajankuvatus ei ole paparazzi, koska tämä voi teoriassa, vahingossa, törmätä johonkin yhteiskunnallisesti kiinnostavaan.

Turhake on se tyyppi, joka kirjoittaa luvan kanssa ja fanikuola suustaan purskuten, mitä Game of Thronesin viime jaksossa tapahtui, niin kuin Roland Barthesia ja modernia mediatutkimusta ei olisi koskaan ollutkaan.

Jos mahdollista, tämä on vielä alempana kuin kaltaiseni kriitikko, joka edes yrittää etsiä yhteiskunnallista relevanssia jostain. En sentään kaipaa pelkkää ihanaa pvc-pintaa, jota nuolla ja raapia.