1
Alan Mooren ja Kevin O’Neillin Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga – josta käytän tästä eteenpäin vain nimeä Herrasmiesliiga – on luultavasti sarjakuva, jonka olen lukenut useimmin. Tai oikeammin kaksi ensimmäistä julkaistua kokoelmaa (1999–2003).
Pidän joitain muita Mooren teoksia parempina. Vartijat on ansainnut paikkansa popkulttuurin kaanonissa. Helvetistä on mielestäni Mooren mestariteos. Eikä Herrasmiesliiga pääse muutenkaan parhaiden lukemieni sarjakuvien joukkoon.
Mutta siinä on viihdyttävän seikkailusarjakuvan tuntua, jonka veroiseen olen törmännyt vain ikisuosikkini Hugo Prattin Corto Maltese -kirjoissa.
Teoksella on minulle myös muuta arvoa. Se on ensimmäinen sarjakuva, jonka ostin lukemistokseni muutettuani ensimmäistä kertaa opiskelemaan ja asumaan yksin.
Luin Herrasmiesliigan noina aikoina pari kertaa. Minun oli helppoa tarttua siihen ja nautin sen antamasta kuvasta pseudoviktoriaanisen Englannin arvoista ja yhteiskunnasta.
(Sarjakuvasta on tehty vuonna 2003 myös surkea elokuvaversio, joka on tyyppiesimerkki alkuperäisteoksen rinnalla kalpenevasta adaptaatiosta. Kyse ei ole tulkinnanvapaudesta vaan kyvyttömyydestä tajuta, mikä alkuperäisessä konseptissa toimii.)
Sarjakuvan nimen liiga on 1600-luvulla perustettu salaseura, joka taistelee suurroistoja ja muita uhkia vastaan. Vuosisatojen mittaan jäsenistö on vaihtunut tiuhaan.
Liigan jäsenet eivät ole supersankareita sanan varsinaisessa merkityksessä. Oikeastaan he ovat supersankareiden esikuvia.
Herrasmiesliigan maailma on meidän maailmamme, jos kaikki suuret kirjalliset teokset olisivat totta. Se on siis kaiken fan fictionin pääteasema.
Ensimmäisessä osassa liiga kootaan jälleen 1800-luvun lopulla, kun Lontoota uhkaa suuri vaara. Kokoamistehtävän saa Mina Murray, joka on eronnut miehestään Jonathanista erääseen ulkomaalaiseen mieheen liittyvän skandaalin jälkeen.
Murray on onnistunut värväämään kapteeni Nemon. Mukaan liittyvät sarjakuvan mittaan vielä Allan Quatermain, tohtori Jekyll ja Hawley Griffin.
Konsepti ei ole tyhjänpäiväistä nörtteilyä. Mooren tarkoituksena on sekä tuoda hahmot lähemmäs alkuperäistä näkemystä että luoda ne uudelleen korostaen esikuvista vähemmän muistettuja piirteitä.
Esimerkiksi kapteeni Nemo on sikhiprinssi, mikä tuntuisi monikulttuuriselta uudelleentulkinnalta ellei Nemo olisi intialainen Jules Vernen alkuperäisessä visiossa. Seikka on vain hukkunut kaikkien popkulttuurin valkonaama-Nemojen alle. Näin lukijalle esitetään, miten fiktio heijastaa aikaansa ja miten se muokkaa maailmankuvaa.
Jokainen sivu tulvii yksityiskohtia. Luin jälleen kerran sarjakuvan ensimmäisen ja tasoltaan parhaan kokoelman tätä merkintää varten. Tällä kertaa apunani oli Jess Nevinsin yli 200-sivuinen kirja Heroes & Monsters: The Unofficial Companion to the League of Extraordinary Gentlemen (2003), jossa käydään lävitse lähes jokainen kokoelman ruutu.
Nevinsin kirja osoitti, että oma tietoni ei ole riittänyt millään kaikkien viittausten ymmärtämiseen tai huomaamiseen.
Teos ei tukehdu muotoonsa. Moore oli vielä tässä vaiheessa sen verran tarkkana, että tajusi mikä arvo hyvin kerrotulla keskustarinalla on. Paljon auttaa, että Kevin O’Neillin piirrosjälki on kaunista ja pikkutarkkaa, mutta samalla hiukan tuhertelevaa.
2
Herrasmiesliigalle on olemassa virallinen kolmas osa. Se koostuu kolmesta erikseen julkaistusta kokoelmasta, jotka tunnetaan nimellä Century (2009–2012).
En ollut aiemmin lukenut niitä, joten tartuin niihin viimeisimmällä käynnilläni kaupunginkirjastossa.
Century kuvaa liigan edesottamuksia huomattavasti laajemmalla aikavälillä kuin parin vuoden sisään sijoittuvat kaksi ensimmäistä osaa: vuodesta 1910 vuoteen 2009.
Mina Murray ja Allan Quatermain ovat ainoat tutut jäsenet. Joukkoon ovat liittyneet herrasmiesvaras A. J. Raffles, okkultistinen etsivä Thomas Carnacki ja sukupuoltaan vaihtamaan kykenevä iätön Orlando.
Halki vuosisadan päähenkilöt selvittävät ennustuksessa ilmennyttä arvoitusta: antikristus on syntymässä. Mutta kuka hän on? Ainakin hänen saapumistaan pyrkii edistämään Aleister Crowley -tyylinen maagi Oliver Haddo (Somerset Maughamin romaanista The Magician).
Olisi pitänyt jättää lukematta. Aiemmissa kokoelmissa mieltä kiihottava oli pala palalta lukijalle rakennettu viktoriaaninen maailma, jonka tapahtumia olisi voinut seurata useiden kokoelmien ajan.
Centuryssa kuljetaan lujaa aikakausien läpi. Mielikuvituksekkaat kertomukset ovat vaihtuneet kuluneeseen neljännen seinän rikkovaan narratiiviin.
Mukaan on tullut Mooren myöhempiä pakkomielteitä eli maagisia symboleja, psykedeliaa jota on nähty kiinnostavammin esimerkiksi Rämeen olennossa ja pornografiaa.
Pahinta on silti metakikkailu, jonka käsikirjoittaja on aiemmin hallinnut hyvin. Herrasmiesliiga on luonteeltaan itsetietoinen sarjakuva, jonka huumori aukeaa sitä paremmin mitä enemmän sen taustoista tietää. Se ei silti ole ollut pakkomielteisesti kiinnostunut omista metatasoistaan.
Siksi tartuin vanhoihin osiin tultuani kirjastosta kotiin. Halusin nähdä, että olivatko nämä näin huonoja muutenkin.
Centuryssa kaikki on korostetun fiktiivistä. Myös hahmot tuntuvat tietävän sen, vaikka aiemmissa osissa charmi on ollut siinä, että fiktio on “todellisuutta”; meta on tarkoitettu valppaalle lukijalle eikä hahmojen kommentoitavaksi.
Sarjan huipennus kuvaa hyvin, mistä on kyse. Seuraavassa paljastan sen.
Sarjakuvassa etsitty antikristus on Harry Potter. Käsikirjoituksellista briljeeraamista ja pastissin luovaa ylikäyttöä hyödyntäneen teossarjan päätös on käytännössä nälvimistä siitä, että lasten fantasiakirjasarja on liian suosittu.
Antikristus-Potter on symbolinen kuva omasta esilläolostaan aiempiakin sukupolvia pahemman pakkomielteen tehneistä milleniaaleista. Hän on mielialalääkkeitä vetävä kouluampuja, joka ruikuttaa omasta erityisyydestään.
Yritän joka päivä välttää väistämätöntä eli markkinavoimien jatkuvaa vetoamista yhteisiin lapsellisiin nimittäjiin, joista Harry Potter on varsin hyvä symbolinen esimerkki.
Mielestäni on hyvä säilyttää tasapaino jatkuvan hedonismin ja inspiroivamman ajattelun välillä. Haluan antaa mielihalulleni periksi, kun ostan kioskilta lempijäätelöäni, en kuluttaa päiviäni fanittamalla yhtä ja samaa asiaa vuosikaudet.
Samanlaisista ajatuksista huolimatta koen, että Moore käyttää Potteria symbolina kömpelösti.
Allekirjoitan Mooren näkemyksen kulttuurin muuttumisesta vuosikymmen vuosikymmeneltä lapsekkaammaksi. Herrasmiesliiga kuvaa scifiä ja fantasiaa kulttuurisena perintönä, mutta samalla rattaana koneessa, kun populaarikulttuurista tulee massakulttuuria.
Esimerkiksi Potterin ympärille on muodostettu massiivinen kultti, vaikka samanlaisia noita- ja velhotarinoita on luettu satoja vuosia. Tosin aiemmin klassisessa lastenkirjallisuudessa on korostettu initiaatioriittiä aikuisuuteen, lapsen astumista leikistä velvollisuuksiin. Potterissa keskiössä on yksilön erityisyys.
Silti Mooren sivallus on toistaitoinen. Hän tekee sen alentuen tahattoman itseparodiseen sormella osoitteluun. Se tekee hienon sarjakuvan kliseiseksi maagisten metakikkailujen hokemiseksi, jota on nähty juuri Mooren jäljiltä sarjakuvissa liiankin kanssa.
Arvostan taiteilijan taipumattomuutta, mutta suunta on huomattavasti alkuperäisiä teoksia mielikuvituksettomampi. Yksikään hahmo viktoriaanisessa Herrasmiesliigassa ei ole minkään ajan symboli. toisin kuin Potter Centuryssa.
Centuryssa matkustetaan ajassa, trippaillaan happojen avulla ja Maija Poppanen saa edustaa sitä mikä kirjallisuudessa ja länsimaisessa kulttuurissa on hyvää.
Tämä on paljon vähemmän kiinnostavampi keksintö kuin esimerkiksi kapteeni Nemon ja Mina Murrayn kohtaaminen saman asian puolesta, kolonialismin ja modernistuvan Englannin risteyskohdassa.
Saagaan on tulossa jossain vaiheessa ilmeisesti neljäs osa. En odota sitä, vaikka Kevin O’Neillin taide on sentään vielä taidokasta.