Horace Engdahl kirjoittaa vihollisuudesta:
En kai minä ole tehnyt pahaa kenellekään, sanon itselleni ymmärtämättä asian ydintä. Unohdan, että sokeuteni X:ää, Y:tä, Z:taa kohtaan, pelkkä läsnäoloni heidän maailmassaan, voidaan kokea sietämättömänä loukkauksena. Vihollisuus on heidän viimeinen yrityksenså suostutella minut antamaan heille arvoa edes sen verran että lähtisin hyökkäykseen.
Vihollinen kieltää minulta ennen kaikkea oikeuden välinpitämättömyyteen. Joten hänestä on todellakin tullut vastustaja, koska hän haluaa riistää minulta yhden ihanimmista inhimillisistä etuoikeuksistani.
Joten peräännyn ja vaikenen, kun erotan solvauksien keskellä salaisen lähentymisen toiveen: vihollisen tahmean kosinnan!
Kuulun Facebook-ryhmään, jossa naureskellaan ja suututaan netissä kiertäville muka syvällisille aforismeille ja mietelausekuville, joita kitsille sokeat kaverit ja sukulaiset jakavat. Kyse on eräänlaisesta huonon taiteen kokoelmasta.
Paolo Coelho ja muut saavat kuulla kunniansa. Samoin kaikki mietelauseet, jotka tekijä on keksinyt päästään ja laittanut Albert Einsteinin tai Siddhartha Gautaman suuhun.
Ryhmä on pettänyt odotukseni, koska sinne linkatut mietelmät ovat usein niin tyhjänpäiväisiä, että ne eivät ole edes tarpeeksi huonoja.
Harvoin sekaan eksyy myös hyviä tai parodisia aforismeja, joista lukutaidoton linkittäjä yrittää nillittää esiin jotain huonoa.
Mutta joskus kolahtaa ja kovaa. Kuten varmasti jokaisella ryhmässä lurkkaavalla, minulla on oma suosikkilajini paskojen aforismien laajassa tarjonnassa.
Parhaimmistoa ovat kaikki mietelmät, joissa uhriudutaan täydellä vauhdilla. Puhujan omaa itsekkyyttä selitetään kauniiksi vertaamalla sitä muiden pahuuteen. Kun muut, niin sitten minäkin, mutta oma välinpitämättömyyteni on hyvää, muiden pahaa.
Tässä huonojen mietelmien alalajissa kaikki on herkullisesti väärin. Moraalikuva on vääristynyt. Tekstin tekijä puhuu itsensä pussiin aivan alkumetreillä. Mukana on harhakuvitelma, että ihmiset eivät vieläkään olisi tarpeeksi omistautuneita kaikenlaiselle hengen ja ruumiin masturbaatiolle.
Kiinnostavin piirre on jatkuva vihollisuuden tunne, joka aforismeista välittyy. Kaikki ovat vihollisia, joiden tehtävänä on lannistaa. Ihmisten välinen yhteys on hauras, tuhottavissa sormia napsauttamalla. Kaikki itsensä puolesta.
Pahantahtoinen vastakohtaisuus aforismeista uupuu, minkä vuoksi ne ovatkin kitsiä. Niissä kuvitellaan vihollisiksi aivan tavalliset ympärillä olevat ihmiset, jotka yrittävät myös selviytyä päivästä toiseen, mutta todellinen vihollisuus jää hämäräksi.
Luulen, että minulla on yksi kunnon vihollinen. Tällä tarkoitan, että kyseessä on henkilö, joka luullakseni ilostuisi kuolemastani tai saattaa toivoa sitä. Itse en toivo hänelle pahaa.
Kun vihollisuus on jatkunut vuosien ajan, siitä tulee tuttua, melkein lämmittävää; minulla on yksi ihminen, joka ajattelee minua varmasti. Ehkä vihollisenrakkaus tarkoittaa sitä lähes eroottista hellyyttä, joka syntyy ajatellessa ihmistä, joka tuntee näin suurta intohimoa itseä kohtaan.
Kiinnostava on myös mahdollisuus vihollisiin, joista ei tiedä mitään. Esimerkiksi keskimääräisellä länsimaalaisella ihmisellä on niitä pelkästään siksi, että hän on olemassa. Onnittelut, jossain on ihminen, joka haluaa tuhota Sinut.
Ei sinua henkilökohtaisesti, mutta Sinut osana jotain suurempaa, jonka takia tämä toinen ihminen on valmis olemaan välittämättä siitä, jota tavataan kutsua ihmisyydeksi. Hänelle voitto ja puhdistus voittavat rajat markkinatalouden kanssa käsi kädessä ylittävän humanismin.
Lievempi esimerkki voisi olla, että mitä pidempään kriitikon ammatissa olen toiminut, sitä varmempi olen, että jossain on ihminen, joka inhoaa minua vain taiteellisten ja yhteiskunnallisten näkemysteni vuoksi, vaikka ei muistaisi nimeäni.
Se kuuluu asiaan. Kriitikot unelmoivat, että kritiikissä ja sen vastaanotossa on kyse mielipidekeskustelusta, mutta käytännössä se ei pidä paikkaansa. Suuri osa ihmisistä ei pysty tähän, henkilökohtainen on väistämätöntä.
Inhoan itsekin uuskritiikistä tuttua “taiteilija on täysin erillinen tekstistään” -hokemaa, vaikka karsastan fanikulttuuria, koska se nostaa tekijän teostensa yläpuolelle.
Aina julkaistessani jotain isoa, tunnen asettavani kirjoitukseni kanssa itseni tulilinjalle. Kirjoitus ei ole minä, mutta juoksen sen vieressä, kun nousemme juoksuhaudasta ampumalinjalle. Jokainen kehu on turvallisesti edetty metri; jokainen negatiivinen vastine on luoti, joka hujahtaa ohi tai osuu. Eivät ne vaivaa tai harmita, mutta saavat pohtimaan millaista retoriikkaa käyttää. Asiavirheestä kiinni jääminen on kohdalle osuva kranaatti.
Engdahl-lainaus on Siltalan julkaisemasta kirjoituskokoelmasta Sen jälkeen savuke (2014), jonka on suomentanut Jyrki Kiiskinen.