Jukka Lindforsin toimittama Pakko vatkaa (2006) tuli vastaan muutama viikko sitten paikalliskirjastoni musiikkikirjahyllyllä. Selasin sitä hajamielisesti pari kertaa, mutta jätin sen nojailemaan muihin niteisiin. Noin viikko tai puolitoista sitten rohkaistuin lopulta poimimaan sen matkaan.
Aavistelin lukevani pääasiassa innotonta ja ylisanoihin hädissään tukeutuvaa kritiikinlässytystä, joka on tällä haavaa normi. Onneksi otin riskin. Teoksessa on kattava otanta suomalaista popmusiikkikirjoittelua heikosta hienoon.
Aiheet vaihtelevat tangosta acid houseen. Kirjoittajien kaarti on lähes yhtä värikäs: kirjailijoita, filosofeja, toimittajia, muusikkoja, muiden taidealojen ammattilaisia. Juttutyypit vaihtelevat haastatteluista esseisiin, pikku-uutisista arvioihin. Tekstejä on kovien kansien välissä 80, sivuja noin 530.
Oli hienoa huomata, että Suomessa on ollut iso määrä kiinnostavia popmusiikista kirjoittaneita ihmisiä, joista en ollut kuullut aiemmin. Esimerkiksi Roo Ketvelin proosarunoutta muistuttava kritiikki oli minulle tuntematonta, vaikka oli takavuosikymmeninä kulttimaineessa.
Kirja on jaettu osastoihin. Kronologisesti matka taittuu vuorostaan kirjailijaintellektuellien havainnoista (Olavi Paavolainen, Elmer Diktonius) popin ja klassisen välisen kulttuurisodan kautta MC Taakibörstaan. Asenteet ovat muuttuneet kirjan kattaman yli 70 vuoden aikana isosti. Erityisen huomattavia ovat musiikkitieteilijä Kari Rydmanin Kevyen musiikin ylistys (1964) ja Ilpo Saastamoisen Ei oppi ojaan kaada (1970), joka on muodoltaan pamflettimainen julistus valtiojohtoisen pop- & jazzopiston luomiseksi.
Journalistina arvostan osuvaa kieltä. Siksi nautittavimpia ovat lehtiin tehdyt pitkät artikkelit. Eeva-Kaarina Arosen kirjoitus Reijo Taipaleesta, Tangon rehti ruhtinas (1992), on tarkkanäköisen human interest -jutun perikuva. Samoin Antero Mukan tekemä Souvareiden fanikulttuuria käsittelevä Pitkä souvi parketilla (1998) on ilahduttava kurkistus iskelmän arkitodellisuuteen. Markku Salon (ei asianajajan tai muotoilijan) camp-ironinen lyttäys Tapani Kansan yrityksestä laajentaa Heikki Sarmannon säestyksellä repertuaariaan laulelmaan, Tapanin päivä (1985), on taas lähes hysteeristä luettavaa:
Kansan suitset alkavat lipsua lupaavasti käsistä. Hän alkaa pikkuhiljaa – Mutapainin ystävät -televisiosarjaa lainataksemme – investoida mimiikkaan ja gestiikkaan. Helismaalaista rallia muistuttavassa kappaleessa ‘Iso mies’ yleisö pannaan kerralla hälytysvalmiuteen ja elävän taiteen todistajaksi: Kansa heittää koko virtuoosisuutensa peliin ja ottaa sekunnin murto-osassa rempseät instant-jätkäpojat, surrealistista elämänmyönteisyyttä sykkivän hahmon joka peittoaa Tauno Palonkin tappavimmat agronomirevittelyt, työntää käden taskuun ja viheltää yhden säkeistön. Nopea tähystys säestäjän kasvoihin ei paljasta toteuttaako solisti nyt omia vai säveltäjän apollonisia ihanteita: klaviatuurin vaiheilla keinahtelee tuttuun tapaan Sarmannon hallittu tabula rasa.
Lindforsin lupaus alkusanoissaan paljastuu todeksi: Nautittavin lukemisto ei aina käsittele asioita, jotka kokee läheisimmiksi. Niinpä itselleni tärkeistä punkista ja konemusiikista ei sanota mitään kiinnostavaa. Joskin iskelmä on myös iso juttu minulle.
Erikoista tai sitten ei on, ettei muusikoilla itsellään ole paljoa sanottavaa. Sanoittajana arvostamani Dave Lindholm paljastuu tomppeliksi kokoelman avaavassa massiivisessa Waldemar Walleniuksen haastattelussa Se Juttu (1976). Silmien eteen rävähtää valitettavan tosi havainto, jonka mukaan viihdetaiteilijoilta kannattaa kysyä viimeiseksi yhteiskunnallisista kysymyksistä, paitsi jos haluaa huvittaa itseään posetiiviapinan tanssilla.
Hatchet jobit ansaitsevat erillishuomion, koska ne ovat erityisen herkullisia. Jyrki Hämäläinen kirjoittaa London Callingissa (1965) Suosikkiin saarivaltakunnan klubeista kuin viettäisi jatkuvaa jet set -elämää suuren maailman julkkisten bestiksenä. Pistää siis joukkoon omiaan. Hämäläinen on näkökulmasta riippuen joko yksi kokoelman huonoimmista tai viihdyttävällä tavalla hulluimmista kirjoittajista. Myöhemmin kirjassa Jake Nyman lyttää tekstissään Danny ja Jyrki ne yhteen soppii (1999) Hämäläisen muunnellut totuudet. Kyse on Dannyn koko uran kattavan CD-boksin arvostelusta, josta tulee Nymanin käsittelyssä kritiikki Hämäläisen boksin kylkiäisiksi rustaamista saatesanoista. Hämäläisen ja Nymanin taidonnäytteillä on ikäeroa yli 30 vuotta, mutta ne täydentävät toisiaan erinomaisesti.
Ajattelin lukiessani laajemmin suomalaista musiikkikirjoittamista ja omaa suhdettani siihen. Popkritiikki oli kirjallisuuden laji, joka sai minut haaveilemaan kirjoittamisesta ammattina. En koskaan ollut hyvä kirjoittamaan popista, joten ryhdyin elokuvakriitikoksi. Olen hyvä kirjoittamaan elokuvista, minulla on niistä muutakin kuin puhki kulunutta sanottavaa.
Pop on mielenkiintoista, mutta väitteestä löytyy suomalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä vähän todisteita, satunnaisia yhteiskunnallisia navankaiveluita lukuun ottamatta. Eikä lehdissä ole enää tilaa tai halua tehdä pitkiä juttuja.
Myös varsinaisten musiikkilehtien sisällysluettelot eivät loista kunnianhimollaan. Soundissa älykäs kirjallisuus ei ole ollut juttu enää vuosiin. Rumbassa kutsutaan pakinamittaista hupailua esseeksi. Suomessa merkittävin popjournalismia tekevä aikakauslehti saattaa olla näiden kehäraakkien sijasta Image.
Joku voi ehdottaa sanomalehtien puolelta Nytiä uudeksi kruununprinsessaksi. Itse en osaa pitää yhdysvaltalaisissa ison rahan tuotteissa olevia minimaalisia epäkohtia ja kolmekymppisten lapsuuden suosikkimeemejä käsittelevää kolossaalista hipsteriblogia kattavana esimerkkinä laadukkaasta poplehdestä.
Nuorgam oli viimeinen lehti, jossa täydellä höyryllä ryskivä kunnianhimoinen populaarimusiikista kirjoittaminen oli mahdollista. Nuorgam oli toisaalta itse oma kuoliniskunsa musiikkijournalismille. Rakkaudesta lajiin syntynyt projekti piti lopettaa ajoissa ennen kuin se homehtuisi pystyyn, mutta samalla se tuhosi mahdollisuuden mielekkäälle jatkolle. Kertynyttä hyvää ei käytetty mihinkään kokoavaan yhtä tuhannen kappaleen zineä lukuun ottamatta. Kaikki joeksi kokoontuneet pienet virrat valuivat mediamereen.
Jotta totuus ei nostalgiassa velloessa unohtuisi: Nuorgam ei ollut toteutettu niin luovasti kuin olisi voinut toivoa. Aiheissa oli vaihtelua, mutta lehden nettisivuja hyödynnettiin tekstin taitossa tavanomaisesti. Sivustolla myös oli ja on edelleen turhauttavaa navigoida.
Journalismi, esseismi, on kirjallisuutta. Sen Pakko vatkaa tuo esille parhaiten. Blogi- ja nettilehti-ilmaisu, niin luonnollista kuin onkin, on kalvanut minua aina, koska joudun luettavuuden takia jättämään jokaista uutta kappaletta varten yhden tyhjän rivin sen sijaan, että vaihtaisin riviä ja sisentäisin kappaleen alkua, kuten tekisin printissä.
Tämä typogafinen muutos saa minut ajattelemaan tekstin piirteitä radikaalisti eri tavalla; kappaleet leijuvat liikaa omassa avaruudessaan, kokonaisuutta on vaikea ajatella kirjallisuutena. Taitto lehteä tai kirjaa varten antaa silmissäni tekstille luontevamman rytmin ilman korostettuja katkoksia.
Nuorgamissa oli sama ongelma, jota ajan mittaan mukaan hiipinyt kaavamaisuus korosti. Muutamaa pitkää ja perinpohjaista artikkelia lukuun ottamatta en koskaan päässyt eroon tunteesta, että luin leikkaa-ja-liimaa-periaatteella koottuja blogikirjoituksia kirjoittajien sen hetkisistä fiiliksistä. Mielestäni laatu ei ole paras mahdollinen, jos journalismi lähestyy sitä, mitä teen nyt.
Itse aloitin vakavammat kirjoituspuuhat popjournalismin parissa. Se oli jokusen vuoden ajan mukava tapa harjoitella kirjoittamista ja yksi jatke kiinnostuksenkohteiden parissa puuhastelulle. Opin kirjoittamista ja nuorta egoa hiveli saada omia kirjoituksia julkaistuksi, olivat ne sitten kuinka kamalia tahansa.
Yksi keskeisimmistä syistä popjournalismista luopumiselle (monien keskeisten joukossa) oli se, kuinka hankala sen piirissä oli kirjoittaa kiinnostavasti ja kehittää omaa ajattelua. Siinä väistämättä tuli pelanneeksi kliseillä, ja kirjoittajana kehittymisen kannalta ajattelun sovittaminen niihin sekä niukkoihin merkkimääriin tuntui myrkylliseltä. Vasta kun siirryin ensisijaisesti blogiin ja pöytälaatikkoon, alkoi tuntua että voisin oppia jotain kirjoittamisesta.
Esimerkiksi 1 000 merkin mittaisesta levyarviosta kiinnostavan tekstinpalan tekeminen on liki mahdoton puuha, jos haluaa pitäytyä tyypillisimmässä rajoitteessa, eli että sanoo ylipäätään jotain siitä musiikista. Ymmärrän hyvin, miksi esimerkiksi Rumbassa ollaan menty “popesseiden” suuntaan; ne ovat kirjoittajille paljon antoisampia. Tosin ne ovat selvästi popkirjoittajille vaikeita, mistä se aikaisemmassa kirjoituksessasi linkkaamasi Litku Klemetti -juttu oli hyvä osoitus. Se oli aika mainio osoitus huononlaisesta sisäänpäinkääntymisestä ja musiikin yhdistämisestä ajatuksiin, joita siitä oikeastaan ei voi johtaa (ainakaan esitetyssä mittakaavassa). Omien kokemusten ja ajatusten kiinnostavuuden puntarointi ovat kykyjä, joita popjournalistina ei joudu kehittämään. Jopa modernin popesseistiikan parhaan(?) edustajan, Chuck Klostermanin tuotannosta on lukemani mukaan kaksi kolmasosaa vastenmielistä itsekeskeisyyttä ja huonosti perusteltujen ajatusten viskomista sinne tänne, ja yksi kolmasosa oivaltavaa assosiointia, joka ylittää käsiteltävät teokset.
Samalla olen huomannut, että kaipaan niitä musalehtien huonosti kirjoitettuja nysäarvioita; vain muutamasta “tärkeästä” (yhdysvaltalaisten popjournalistien hirvittävästi yliviljelemän “relevant”-ilmaisun vastine) levystä kirjoittaminen jättää paljon muita artisteja varjoon ja jatkaa musiikkimaailman kärjistämistä suurtähtiin ja muihin. Kotimaisten pikkuyhtyeiden levyjen arvioida voi lukea Suen lopetettua ja Rumban supistettua arvioita ehkä parilta piensivustolta, blogeista ja Soundista. Se on masentavaa. Mutta kenties yhdysvaltalaismedioiden Rihanna- ja Kanye West -esseiden toisinnot ovat “tärkeämpiä”.
Samastun ensimmäiseen kappaleeseesi. Myös toinen kappale on oma kokemukseni, sillä lisäyksellä, että Laajakuva on blogien jälkeen ollut suurin opettaja, suurempi kuin palkkaa maksaneet tahot; ennen kaikkea siksi, että olen lukenut sen takia satoja muiden kirjoittamia tekstejä. Parhaani mukaan niitä auttaakseni olen joutunut kiinnittämään asioihin eri tavalla huomiota. Suosittelisin sen perusteella jokaiselle kirjoittajaksi hamuavalle muiden tekstien oikolukemista.
Musiikkilehtiin kirjoittaminen opetti kovalla kädellä, että suurin osa musiikista ei ole edes huonolla tavalla kiinnostavaa. Myös tämä ajoi kliseiden käyttöön.
Klostermaniin en ole tutustunut, myönnettäköön, mutta minun ei ole vaikeaa uskoa mitä sanot. Nyt yleistän karkeasti, mutta hyvän popjournalistin tunnistaa yleensä hyvästä kirjoitusasusta, ei sanottavan merkityksestä. Jos siis paremmastakin päästä olevalla menee useampi lyönti hutiin, se on ymmärrettävää.
Siksikin Pakko vatkaa oli niin kiinnostava kokoelma. Siinä oli muutakin kuin “pelkkää” tavanomaisella tavalla hyvää kirjoittamista eli tiedonvälitystä. Kaunokirjallisella arvolla oli merkitys.
Kaipaan myös niitä käppäisiä nysäarvioita! Jostain syystä kaipaan niitä printtilehtien sivuilta, jossa niitä oli aukeamalla massoittain. Joukossa ne tukivat toisiaan. Parin kappaleen hassuttelu ei sovi Rumban tai Soundin nettisivujen malliin hyvin; sivulla tapahtuu liikaa, jotta kirjallisesti muutenkin mitätön teksti saisi huomion.
Sue ja Soundi olivat vuosia sitten luultavasti tärkeimmät kotimaiset musiikkitietouteni lähteet. Luin niistä ensimmäisenä levyarvosteluaukeamat, sitten lehden alusta loppuun.
Näistä loputtomista Rihanna- ja Kanye-jutuista voi sanoa sen verran, että yksittäinen termi, jota hain Nytin kohdalla on “liian Amerikkaa”, vaikka ymmärtäähän sen, englanti on käytännössä suomalaisten toinen kieli.
Huomiosi oikolukemisen ja editoinnin hyödyllisyydestä on hyvä. Itsekin olen välillä noita päässyt muille tekemään, ja silloin on joutunut ihan uudella tavalla miettimään, millä tavoin teksti toimii.
Nyt-liitteen kohdalla mieleeni juolahtaa aina Antti Hurskaisen jossain esseessään Yhdysvalloista käyttämä termi “sateenvarjokulttuuri”. Yhdysvallat levittäytyvät asioillaan muiden maiden omien kulttuurien päälle. Kritiikkinähän tuo on vanha kuin mikä, mutta yhä osuvampi nykyään, kun sieltä omaksutaan viihdekulttuurin lisäksi yhä enemmän tiedonvälityksen keinoja, ja paikalliset sosiaaliset ongelmat otetaan täällä hämmentävän suoraan omiksi sydämenasioiksi. Paikallinen Twitter-aktivisimikin on suoraa käännöstä yhdysvaltalaisesta.
Virsi on moneen kertaan veisattu, mutta toisaalta populaarikulttuurin iso murros toisen maailmansodan jälkeen ei ole osoittanut kovin paljoa laantumisen merkkejä. Yhdysvallat määrää edelleen tahdin, ja Suomi haluaa olla Pikku-Amerikka. Siksi pyrin itse olemaan pääasiassa erossa erilaisista sosiaalisista medioista, joissa puheenaiheet valikoituvat Atlantin takaa täysin vailla itsekritiikkiä. Twitter oli liian uuvuttava käyttökokemus, koska laajalle levinneet asiat, joista piti olla kiinnostunut aina uuden viikon alkaessa, olivat uusi televisiosarja supersankareista tai jokin poptimistinen supermeemi. Nämä ovat aiheita, jotka eivät yksinkertaisesti kiinnosta minua enkä jaksa edes teeskennellä olevani niistä kiinnostunut. Alan olla jo liian vanha siihen, että haluaisin olla perillä kaikesta, mikä ei oikeasti kiinnosta. Saan kuulla näistä jutuista joka tapauksessa ystävien kautta, jos niissä on mitään järkeä.