Railo

Törmäsin Kritiikin uutisia selaillessani 10 vuotta vanhaan Jukka Kemppisen (s. 1945) kirjoittamaan esseeseen Vain yhden kerran. Löytö hieman harmitti, sillä olin vain hieman aiemmin ajatellut kirjoittaa samasta aiheesta jonnekin, mutta olin samalla hyvin iloinen siitä, että juttu oli jo tehty.

Olin nimittäin epävarma. Ehkä olin vain kuvitellut aiheen “aiheeksi” ja olisin väärässä, koska ideani perustui impressioihin? Ehken olisi aikani emmittyäni koskaan kirjoittanutkaan, sillä vaikka en pelkää muiden ihmisten eriäviä mielipiteitä, en pidä perusteettomista väitteistä – erityisesti, jos ne tulevat omasta päästäni. Kemppisen kirjoitus ainakin vakuutti minut siitä, etten ole ollut yksin havaintojeni kanssa.

Esseen clou on, että suomenruotsalainen kirjallisuus, erityisesti runous, oli hämmästyttävästi edellä suomenkielistä kirjallisuutta koko 1900-luvun alkupuolen… Ja että tilanne ei ole kauheasti muuttunut sen jälkeenkään, vaikka suomenkieliset suomalaiset ovat joskus yrittäneet pysyä perässä. Ja usein kaikkea muuta:

Ruotsinkielinen kirjallisuutemme ei tehnyt mainittavaa vaikutusta suomenkieliseen yleisöön ja jäi teoksista päätellen huomiotta myös kirjailijoiltamme. Hellaakosken Jääpeili (1928) on yksinäinen poikkeus, kukaties myös arvostelun moittima P. Mustapään esikoisteos Laulu ihanista silmistä (1925).

[- -]

Suomen kirjallisuus oli joutunut maan itsenäistyessä liikeradalle, joka on sama kuin putoavan kassakaapin. Vuosien 1922–1924 sisäisten, etenkin armeijassa ja osittain hallinnossa ilmenneiden sekavuuksien ja toteutettujen puhdistusten jälkeen Suomi asettui asentoon, jossa kirjailijan kuului olla ilkeä, tietämätön ja ylpeä siitä. Ainakin osittain opportunistisesti lietsottu kieliriita levisi yliopistolta muuhun yhteiskuntaan ja sinetöi ruotsinkielisen kirjallisuuden lukkojen taakse sodan päättymiseen saakka.

[- -]

Lauri Viljanen ja Waltari tähyilivät prostitueerattuja Montparnassella, mutta kyllä totta puhuen oikein itkettää, kun tietää, että samaan aikaan Euroopan kaupungit kuhisivat sellaisia tekijöitä kuin James Joyce, Henry Miller, Ernest Hemingway, Gertrude Stein ja sata muuta. Meidän pojat ikään kuin tähystelivät omaa kikkeliään latinalaiskortteleissa Hotel de Suèdessä ja ihmettelivät, että noin pienikö se olikin. Pariisi taitaa olla kirjallisuudessa edelleen Matti Kurjensaaren ja Armas J. Pullan tyyppisten keveiden pakinoiden ja kertomusten kohde, ei muuta.

Kovaa tekstiä, aiheellista sellaista, ja suoraan sanoen nauratti muutaman kerran. Satun pitämään status quoa rikkovasta karkeudesta kulttuuriteksteissä. Se asettaa mittasuhteet kohdilleen. Tämän piirteen olen kyllä (ja kielenkääntäjänä mahdollisesti Kemppinenkin) omaksunut jostain muualta kuin kotoisesta kulttuurista, jossa ainoa hyväksyttävä tapa kritisoida on katkera marina selän takana. [1]

Luultavasti juuri historiallinen perspektiivi tai sen puute, siis rajallinen tietoni, olisi tehnyt omasta kirjoituksestani Kemppisen tekstiä huonomman. En olisi tajunnut huomioida sitä kieliriidan repivyyttä.

Koska teksti on ilmestynyt 2012, se ei huomioi esimerkiksi uutta suomalaisen runouden kehitystä, jossa on otettu aika tavalla harppauksia. Olen kokenut, että tässäkin kehityksessä on aiempien vuosikymmenten virheitä korjataksemme alettu ajaa takaa ulkomaisia haamuja. Tarkoituksena on ollut saada kirjallisuutemme pisteeseen, jossa voimme viimein omistaa oman tapamme katsoa. Hieman yli vuosikymmenessä on yritetty tehdä se työ, joka olisi pitänyt tehdä sadassa. Suomenruotsalaiset ovat velloneet kansainvälisen kirjallisuuden piimävellissä paljon kauemmin, keinotekoisia esteitä ei ole pinottu itse eteen.

Olenkin hämmästellyt suomenkielisten edelleen jatkuvaa suhteellista laiskuutta tutustua tai edes puhua suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta – ja monin paikoin olen itse syyllinen, vaikka yritän säännöllisesti paikata asiaa. Kieli erottaa maamme sisällä edelleen.

En tunne suomenruotsalaista kulttuuripiiriä tarpeeksi, mutta suomenkielisen tunnen jossain määrin. Olen naiivisti ihmetellyt, ettei edes suomenruotsalaisen kirjallisuuden parhaimmistoa käännetä suomeksi heti ilmestyttyään.

Poikkeuksiakin on. Paras viimeisen kymmenen vuoden aikana lukemani suomalainen runoteos (ehkä Raisa Marjamäen tekstejä lukuun ottamatta) on ollut suomenruotsalainen: Tua Forsströmin Anteckningar (Förlaget, 2018) eli Jyrki Kiiskisen kääntämänä Merkintöjä (Siltala, 2018). Se sentään tajuttiin kääntää samaan aikaan ruotsinkielisen julkaisun rinnalla. Kokoelma on kokonaisuutena lähes virheetön, mutta puhuu, toisin kuin moni muu viime vuosien kirjallinen runoteos, selkeästi ja ikuisesta aiheesta – joiden tarpeellisuudesta suomalaisessa runoudessa kirjoitin kolme vuotta sitten, eikä mielipiteeni ole muuttunut. Isoista aiheista kirjoittaminen olisi tärkeää jo siksi, ettei runous kuolisi pystyyn sormiharjoituksiksi.

Suomenruotsalaiset runoilijat jäävät edelleen kääntämättä, vaikka historian olisi ainakin tässä suhteessa pitänyt opettaa meidät nöyriksi. Esimerkiksi Ralf Andtbackan Runeberg-palkinnon voittanutta Potsdamer Platzia (Förlaget, 2019) ei ole vieläkään saatu suomeksi ja saattaa olla, ettei saada koskaan. Moniko kehtaa myöntää, ettei ole lukenut sitä? Itse en ole.

Tarkalleen ottaen yhtäkään läänintaiteilijana toimineen Andtbackan teosta ei ole suomennettu kokonaan, vain näytteitä runokokoelmissa ja kulttuurilehdissä.

Ja tietty: jokaisen lukevan suomalaisen pitäisi osata edes auttavasti ruotsia, mutta vaikka asia olisi todellisuutta sinulle tai minulle (mitä se ei ole, ruotsini on korkeintaan keskinkertaista), se ei ole sitä monelle muulle. Ruotsin taito laskee suomea puhuvan ja suomeksi lukevan kansanosan keskuudessa jatkuvasti.

---

[1] Paino kulttuurilla sen jäykimmässä mielessä, koska toisin kuin keskiluokalta, duunareilta ei ole aivan täysin kadonnut kyky mustaan huumoriin ja vittuiluun kaikista ylhäältä tulleista valistus- tai tyhmennysyritysten pommituksista huolimatta. Ensin valistivat konservatiivit, sitten akateemiset stallarit, sitten jupit ja nyt kaupunkien liberaalit. Luultavasti seuraavaksi kosmopoliittinen oikeistonuoriso.