Päivän Lehdessä Päivi Luosma kyseli, että miten sytytettäisiin kirjallisuuskeskustelua Finlandia-kilpailun ympärille?
Minäpä vastaan. Taidan olla siihen hommaan hyvä valinta, koska ainakaan minua ei kiinnosta puhua Finlandiasta ollenkaan. Olen siis paradoksaalisesti paras henkilö osallistumaan keskusteluun siitä, miksi Finlandiasta keskustelu ei kiinnosta.
Vaikka jotkut ehdolle asetetut kirjailijat ovat minulle tuttuja, yhtäkään teosta en ole lukenut. Useimpia niistä en myöskään aio lukea. Sama toistuu vuodesta toiseen.
Tänä vuonna ainoa poikkeus sääntöön on luultavasti Heikki Kännön Runoilija.
Kyseessä on tämän maan pikkuporvarillisin kirjallisuuspalkinto. Joidenkin aiempien vuosien voittajien lukeminen on osoittanut, ettei minun parane seurata ehdokkaita kuin pysyäkseni perillä siitä, mitä muu Suomi tulee syksyllä lukemaan.
Finlandia-ehdokkaaksi pääsee lähes joka vuosi “kunnon proosaa”, jolla ei ole mitään tekemistä kiinnostavan ja kestävän kirjallisuuden kanssa. Sen sijaan sillä on erittäin paljon tekemistä kustantamoiden myyntipolitiikan kanssa.
En ole kiinnostunut “mukaansa tempaavista tarinaromaaneista”, koska kirjallisuus merkitsee minulle kieltä, ei kertomusta. Finlandiaa ei ole suunnattu kaltaisilleni postmodernisteille, joilla voi olla kirjallisuudesta rivitoimittajaa enemmän mielipiteitä. En usko olevani ainoa kirjallisuushenkilö samassa jamassa.
Siksi ehdokkaista ei “keskustella”. Palkinto on suunnattu joululahjaksi kirjaa toivoville sukulaisille. Mikä on ihan okei sekin, mutta mielipiteitä siitä saa irti yhtä paljon kuin yllätysvieraita varten pöytään ostetusta pullapitkosta.
*
Seuraavassa ammattimaiset ennakkoruodintani:
- Heiman: Kotiseutu- ja sukupolviromaani, joka sijoittuu Pohjanmaalle. Jo kertomuksen lähtökohta tuntuu uuvuttavan tylsältä. Yksi teoksen teemoista on sota. “Kieli on tarkkaa mutta eleetöntä” on luultavasti suurin kehuksi tarkoitettu moite, jonka voin teokselle kuvitella.
- Mustaa jäätä: Ilmeisesti suomalainen ahdistusromaani. Niitä kun ei ole tarpeeksi. Näkökulmaromaani. Sellainen teos, josta kirjoittaessa toimittajat päätyvät puhumaan “erilaisuuden kuvauksesta”. Tarkoittavat siis homoseksuaalisuutta, josta pitää jostain syystä käyttää kiertoilmaisua kuin kuiskuteltaisiin kirkon takapenkillä.
- Ei kertonut katuvansa: Tommi Kinnusen kirjat ovat syntyneet suomalaisiin vetoavan kirjallisuuden automaatista. Siksi niistä puuttuu tyystin jokin sieluksi kutsuttava. Neljäntienristeys on kuluvan vuosituhannen yliarvostetuin suomalainen proosateos. Se on näkökulmatekniikalla etenevä sukupolvitarina. Tässä sen sijaan käsitellään sotaa.
- Margarita: Olen tehnyt Anni Kytömäen proosasta pilkkaa tässä blogissa, ja Kivitasku (2017) on yksi harvoista viime vuosien kirjoista, jonka olen jättänyt kesken 70 sivun jälkeen, koska tyyli oli kuin parodiaa suomalaisesta Laadukkaasta Perusproosasta. Margarita on muuten näkökulmaromaani, joka sivuaa sotaa. Aikamoista.
- Runoilija: Kännö on Kännö. Ainoa listan teoksista, jonka voisin lukea vaikka heti. Valinnan tekee Hannu Lintu. Tämän vuoksi en pidä aivan mahdottomana, että kosmopoliittinen ja esoteerinen Runoilija myös voittaa. Kustantamolle eli Sammakolle toivon kaikkea hyvää.
- Raija: Tässä kiinnostaa eniten kustantamo, joka on Aviador. Pidän aavistuksen kyseenalaisena fiktioteoksen tekemistä kuolleesta perheenjäsenestään. Lähtökohta on ihan kiinnostava. Veikkaan kuitenkin, ettei ole minun palani kakkua.
Finlandia-ehdokkaiden kirjo on siis kaikkea muuta kuin kattava. Proosa on kirjailijoiden tyylit tuntien ja arvioiden perusteella detaljoitua mutta peruslauseissa pysyttelevää. Siis sellaista, josta käytetään ilmaisua “kaunis kieli”.
Kaikkien kirjojen kannet ovat varsin rumat, tosin Runoilijassa on sentään värejä. Laatu maksaa, mutta saisiko graafikoilta jotain muutakin joskus kuin näitä kuluneita ratkaisuja?
Siinä panokseni Finlandia-keskusteluun. Lopputulema on, että aion tulevaisuudessakin kiertää kyseisen kilpailun kaukaa.