Peilin takana oli esillä isona kulttuurijuttuna Turun Sanomien printissä ja myös verkossa (maksumuurin takana).
Kari Salminen kiitteli teostamme. Samalla hän kuitenkin kutsui rasismin syynäämistämme trendin mukaiseksi.
Rasismia, seksismiä ja luokkakysymyksiä sivutaan teoksessamme siinä missä eksploitaatiosikailua ja pornoa, koska kyse on elokuvan historiasta.
Yhteiskunnalliset aiheet ovat olleet mukana kirjoituksissamme jollain tasolla aina. Toisin sanoen suurin osa kirjoittajista lukee elokuvaa niiden ideologiat tunnistaen.
Tämä ei ole “trendi” ellei esseismin jo vuosisatainen aalto ole trendi.
Olemme eri sukupolvea kuin Salminen. Meille rasismin käsitteleminen ei ole outous vaan osa luontevaa yhteiskunnallista diskurssia.
*
Salmisen nosto saa pohtimaan seuraavaa:
Käsitykseni mukaan kiinnostuksemme taiteen yöpuoleen ja samalla halu nostaa esiin teosten vanhentuneita asenteita voi olla joillekin lukijoille ristiriitaista.
Toisin sanoen he voivat ihmetellä, että miten samassa kirjassa voidaan kirjoittaa kieli poskella ja innolla eksploitaatiosta ja samalla ottaa kantaa ihmisoikeusasioihin.
Voin puhua vain omasta puolestani, mutta jakaisin syyt kolmeen osaan.
- Kirjoittajilla on erilaiset esteettiset ja ideologiset preferenssit.
- Erilaiset teemat ovat kontekstisidonnaisia. Fasismi natsielokuvassa on eri asia kuin fasismi läpeensä koomisessa Death Wish 3:ssa (1985).
- Joko-tai-valinta roskan ja ihanteiden välillä on tylsä ja epärealistinen asetelma. Vastakkainasettelu on teennäistä.
Käsittelen nyt erityisesti kolmatta kohtaa.
Kiinnostus valoon ja pimeään eivät sulje toisiaan pois. Niiden ei myöskään pidä tehdä niin. Ei julkisessa keskustelussa eikä taiteessa. Siksikin teoksessa nousee pinnallisesti katsoen vastakohtaisilta tuntuvia asioita esiin. Elokuva, niin kuin moni muu taide, heijastaa kaikkia ihmisyyden hahmottamisen tapoja.
Moraalin harmaan sävyjen puute muistuttaa minua ajattelusta, johon törmäsi ei niin kovin monta vuotta sitten, jolloin esimerkiksi sadomasokismia harjoittavia ihmisiä ei pidetty normaaleina vaan sairaina.
Nykyään tiedämme, että S/M-kulttuurissa pyörivät ihmiset ovat arjessaan ihan tavallisia tyyppejä, jotkut jopa tavallista tasapainoisempia. Epäilen sen johtuvan siitä, että erilaisille mielihaluille on heidän elämissään selkeät roolit; erilaisille itsensä toteuttamisen tavoille löytyy omat väylät.
Moralisteille fantasia kuitenkin määrittää ihmisen läpikotaisin: Gorekauhusta pitävä ei voi olla arkisessa elämässään kissanpentujen hoitotäti. Piiskasta ja steariinista pitävä ei voi olla hyvä perheenisä.
Jos kirjamme uskottavuus olisi kiinni ehdottomuudesta eli tekaistusta moraalisesta kahtiajaosta, luopuisin uskottavuudesta mielelläni.
*
Elokuvataiteessa ilmenee monenlaisia ristiriitoja.
Väkivaltaisten ja pehmoeroottisten blaxploitaatio-elokuvan tekijöille maksettiin heidän omasta mielestään hyvin. Heistä tehtiin samalla pienen luokan tähtiä ja kultti-ikoneita.
Esimerkiksi genren seksisymboliksi nostama Pam Grier on moneen otteeseen pitänyt koko blaxploitaation termiä aavistuksen huonona: näyttelijöitä ei hyväksikäytetty, heille maksettiin palkkaa työstä.
Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö seksuaalista häirintää olisi voinut olla. Apuna oli Grierin agentti John Gaines, joka edusti useita muitakin blaxploitaatio-tähtiä ja pyrki tietoisesti siihen, ettei hänen suojateilleen kävisi huonosti.
Toisaalta arvostettua filmihullujen taidetta – kuten Quentin Tarantinon elokuvia – on tuottanut Harvey Weinstein, joka kulissien takana raiskasi lukuisia naisia 80-luvulta lähtien. Ilmeisesti monet sisäpiiriläiset tiesivät asiasta tekemättä sille mitään.
Blaxploitaatio-elokuvat voivat olla siivottomia ja edustaa epäilyttävämpää maailmankuvaa kuin Weinsteinin tuottamat korostetusti arthousemmat elokuvat. Ensin mainitut ovat kuitenkin rehellisesti sitä, mitä sanovatkin olevansa. Isaac Hayes, Fred Williamson ja Pam Grier lahtaavat näissä elokuvissa aseilla väärintekijöitä. Välillä nähdään tissit. Se ei ole moraalisesti ylevää ja elokuvien viestiä voi pohtia monelta kantilta, mutta katsojana tiedän mitä saan, sen kontekstin ja tarkoituksen. Vaikka elokuvat voivat jonkun silmissä olla ala-arvoisia, ainakaan Grieriä ei ole kohdeltu huonosti.
Weinstein tuotantoineen taas on esimerkki toisenlaisesta ristiriidasta. Oikeille ihmisille on tehty pahaa yleisesti laadukkaiksi kehuttujen elokuvien tekemisen ohessa. Weinsteinin tuottamien teosten arvo ei tietenkään katoa kokonaan, mutta tahriintunut tausta tekee monista teoksista oudompia kokemuksia kuin jotkut eksploitaatiot.
Avainsana on tekopyhyys. Arvostan enemmän kursailemattomia eksploitaatioleffoja takonutta Jack Hilliä, joka ohjasi Coffyn ja Foxy Brownin (1974), kuin vaikka blaxploitaatiolle sittemmin kumarrellutta paskahousu-Tarantinoa, joka 1. peittää eksploitaationsa daideiluun ja 2. jätti Weinsteinin uppoavan laivan vasta, kun kura oli tarttua häneen itseensä.
Joku muu ajattelee varmaan toisin. Minulle näkemys on ilmiselvä, ei oikeastaan edes valinta.