Avainsana: taiteilijan työ

Työtön kulttuurityöläinen töissä

Posted on by kangasvalo

Minulla on kolme vinkkiä taiteilijoille ja kriitikoille työelämäpalveluiden kanssa toimimiseen. Muita ei tarvita.

  1. Sano aina, että haet kokopäivätöitä ja olet valmis ottamaan töitä vastaan. Sano näin, vaikka tilanne ei jostain syystä olisikaan sellainen, esimerkiksi henkisten esteiden vuoksi. Jos asut isolla paikkakunnalla, kukaan ei tarjoa sinulle töitä, joihin joudut pakosti menemään, sillä työvoimapalveluiden resurssit ovat aivan liian pienet, jotta yksittäisen ihmisen työllistymistä pystyttäisiin seuraamaan tai avittamaan. Tällä litanialla yksinkertaisesti varmistat, että pysyt työttömänä työnhakijana eikä sinua tiputeta ulos palveluista.
  2. Sano, ettet tee muuta kuin etsit töitä. Kerro, että päiväsi täyttyvät työnhausta. Älä kerro harrastuksistasi, projekteistasi, haaveistasi, opintotoiveistasi, suunnitelmistasi, älä mistään muusta. Jos aloitat jotain uutta, ilmoita siitä työvoimapalveluille vasta, kun toimintasi aktualisoituu, eli tiedät varmasti saavasi rahaa tai pääseväsi opiskelemaan. Apurahahausta voit kertoa sillä varauksella, että painotat lukuisia kertoja, että et tiedä tuleeko siitä rahaa. Tämäkin on lievä riski.
  3. Älä kerro mitään muutakaan elämästäsi. Vähemmän puhetta on parempi. Selkeitä ja lyhyitä vastauksia, joissa ei ole monitulkintaisuutta.

Bonusvinkiksi, että kerro aina olevasi pätkätyöläinen ja että nyt ei ole ollut töitä. Vältyt lisäkysymyksiltä yrittäjyydestä ja sen sellaisesta. Jos joudut hakemaan neljää pakollista työpaikkaa, ole tietoinen siitä, että apurahan hakeminen lasketaan työnhauksi.

*

Tämän kirjoituksen inspiraatio oli Kirjailijaliiton kysely, jossa moni kulttuurityöläinen kertoi jälleen työvoimapalveluissa ja kelassa asioinnin olevan niin rankkaa, vaikeaa, epäreilua, masentavaa…

Minusta niiden kanssa asiointi, silloin kun on täytynyt, on aina ollut selkeää, kunhan ymmärtää muutaman perusasian.

Yksi kirjailijasankari oli mennyt kertomaan kirjoittavansa edelleen kirjaa apurahakauden jälkeen. Toimistotyöläinen tulkitsi tämän jatkuvaksi töissäoloksi, ja sinne meni työttömyyskorvaus. Kirjailijan johtopäätös: en sitten kirjoita, jos ei tule korvausta. Tätä sitten kauhisteltiin somessa, että miten voi olla.

Mietin: Mistä näitä juttuja aina revitään? Kuka on niin ulalla, että kertoo virkamiehelle tekevänsä töitä, vaikka ei tee? Kuka vetää siitä loukkaantuneena dramaattisen johtopäätöksen, että kotona ei voi nyt enää tehdä mitään?

En ole ollut vastaavassa tilanteessa. On silti selvää, että oikea ratkaisu on tämä: Työkkäriin kerrotaan, että projekti jäi kesken, jos siis on edes pakko kertoa mitään. Tuskin asiasta edes kysytään, tosiasiassa riittää ilmoitus: “Minulla alkoi apurahakausi”, ja toinen lyhyt ilmoitus: “Nyt se päättyi, olen taas työtön.” Ei kerrota siitä, mitä apurahalla tehdään. Työkkäriä ei kiinnosta. Apurahojen myöntösyistä ei yleensä edes kysytä. Ne ovat vain tuloa eli työtä. Apurahakauden päättymisen jälkeen voit jatkaa kirjoittamista kyllä, mutta se on silloin tavoitteetonta harrastamista. Oli miten oli, valmistunut teos annetaan lopulta kustantamolle. Kirja ilmestyy, eikä ketään kiinnosta millä aikavälillä se on tehty. Luomisprosessi on muutenkin abstrakti, pitäisikö siitäkin ajasta kertoa, kun idea on muhinut päässä esimerkiksi jo vuosien ajan?

Viranomaiselle tai virkamiehelle ei ikinä kerrota mitään, mitä ei kysytä tai ei ole pakko kertoa. Nämä ihmiset eivät ole aina ystäviäsi vaan valtiolle tai kunnille töissä ja heidän on noudatettava velvoitteita, jos jokin toiminta vaikuttaa harmaalta taloudelta silloinkin, kun se ei sitä ole.

Mutta miksi joku on niin tomppeli, että kielii itsestään?

Kai syynä on suomalainen kuuliaisuus. Päällimmäisin vaikutin on se, että moni keskiluokkainen on pudonnut nyt ensimmäistä kertaa työttömyysturvan varaan eikä ymmärrä sitä, mikä on muille vaistomaista: valtion ja kuntien instanssit pitävät huolta pääosin omista eduistaan, vaikka niiden työntekijät haluaisivatkin auttaa. Kunta on joissain tapauksissa eri asia, mutta työelämäpalveluissa ollaan yhtä nihkeinä kuin aina. Lisäksi suomalainen julkinen talous on ajettu tietoisesti todella pahaan jamaan, jossa resursseja ei enää ole mutta tuloksia tarvitaan silti. Monelle asioiden heikko tola tulee konkreettisesti esiin vasta nyt. On eri asia kokea jotain kuin lukea siitä lehdistä.

*

Jos olet kotona työttömänä lojuva kulttuurityöläinen ja ahdistut tilanteestasi, minulla on sinulle iloisia uutisia: Kukaan ei hiivi kotiisi urkkimaan, mitä teet oikeasti. Voit edelleen yksityisesti kirjoittaa, musisoida ja tehdä aivan mitä haluat niin paljon kuin sielu sietää.

Toimistotyöntekijä ei riemastu puolestasi ja kehu, jos kerrot iloisesti kirjoittavasi vapaa-ajallasi kirjaa. Työvoimapalveluiden tehtävä on pelastaa työttömyystilastot hinnalla millä hyvänsä, ei auttaa sinua työllistymään. Siihen keksitään tekosyyt mistä tahansa. Virkahenkilö yrittää tehdä sinusta kevytyrittäjän, jos pälätät suu vaahdossa kiinnostuksenkohteistasi.

Muista aina, että ilman y-tunnusta et ole täysipäiväinen yrittäjä. Sellaiseksi sinua siis ei voida siis pakottaa. Muista myös, että vaikka olisit yrittäjä, sinulla on edelleen oikeus harrastaa niin paljon kuin haluat ja olla tekemättä siitä selkoa työvoimapalveluihin. Harrastaminen ei ole työtä.

Kyse ei ole harmaasta taloudesta, jos teet kotona mukavia juttuja, joista et saa tuloja ja joka ei sillä hetkellä hyödytä ketään. Etkä ole silloin yrittäjä. Sinä vain harrastat. Kaikilla on oikeus harrastuksiinsa. Jos kuitenkin kerrot harrastuksistasi työelämäpalveluille, implikoit niiden olevan tavoitteellista työtä ja olet itse virittänyt miinan, johon astut. Konteksti merkitsee.

Jos kotonasi tekemä harrastus johtaa myöhemmin tuloihin, se on sitten eri asia. Siitä tulee sillä hetkellä työtä. Ei työelämäpalveluista tai kelasta kysytä, mistä rahantulosi johtuu. Siellä ollaan vain tyytyväisiä siitä, että sinulla on töitä ja siten tuloja. Parhaassa tapauksessa työnhakusi päättyy ja olet rahallisissa töissä, mikä on kaikkien mielestä vain hyvä.

Kukaan ei kysy, milloin ja miksi olet taiteesi tehnyt. Näitä asioita ei kysytä, koska vastaukset voivat olla aivan mitä tahansa eikä todisteita muusta ole. Ei työllisyyspalveluilla ole edes sellaisiin uteluihin resursseja. Vain yksi asia merkitsee: ettet ole enää työttömyystilastoja rumentava lukema.

*

Minulla on sinulle toinenkin iloinen uutinen: huolimatta kaikista julmista kommenteista, joilla “laiskureita” manataan netissä alimpaan maanrakoon, kukaan työttömistä marmattava oikeistolainen setä, demariduunari tai porvaritäti ei pääse kotiisi tuomitsemaan sinua. Kun kävelet kadulla, työttömyytesi ei näy päälle päin. Kukaan ei tunkeudu katsomaan kotiisi, miten olet katsonut parhaaksi elää, eikä sinun siksi tule välittää typeristä puheista.

Kukaan ei kysy sinulta työttömyydestäsi tai ala raivota, jos sinulla ei juuri tällä hetkellä ole töitä. Ihmiset ovat kasvotusten yleensä pikemminkin kannustavia, jos ovat edes kiinnostuneita. Työtön on mielikuvien mörkö. Se mörkö et ole sinä, kun seisot lihana ja verenä toisen ihmisen edessä. Rahatilanteesi voi olla poliittisten päätösten takia vaikea, mutta kotonasi olet silti oma herrasi ja vapaa olemaan kuka olet. Sinun ei tarvitse selittää elämääsi tuntemattomille eikä ottaa kenenkään muun mörköjä tosissaan.

Eli lopeta kommenttipalstojen lukeminen.

*

Jos taas et ole ollut työtön, vaan olet niitä ihmisiä, joka ihmettelee, että “miten niin ei ole avoimia työpaikkoja, onhan niitä vaikka kuinka”, realiteetti on, että leijonanosaan avoimista työpaikoista tarvitaan aivan tietynlainen koulutus. Niihin voi toki hakea muullakin koulutuksella, mutta se on lähes aina täyttä ajanhukkaa. Hammaslääkäriksi ei pääse muilla kuin hammaslääkärin papereilla.

Siksi työpaikkoja on edelleen, vaikka työttömien määrä kasvaa: työ ja tekijät eivät kohtaa. Tarjotut työt ovat aloille, joihin työttömäksi jääneillä ei ole koulutusta, tai vastaavasti aloille, joihin on ylitarjontaa. Asia on simppeli, mutta se jätetään kerta toisensa jälkeen mainitsematta niin uutisissa kuin julkisessa keskustelussa. Ehkä koska mediatyöläisillä ei ole asiasta omakohtaista kokemusta, joten se ei edes pälkähdä mieleen.

Toiseen opiskelupaikkaan pääsystä ja siellä opiskelusta on tehty todella haastavaa ja joissain tapauksissa mahdotonta, jos alla ei ole jo työpaikkaa tai siitä kertyneitä säästöjä. Näin ollen työpaikkansa menettänyt ja laskusuhdanteessa olevalle alalle kouluttautunut on umpikujassa. Sitten vielä ihmetellään, miksi ihmiset säästävät.

Kouluttautuneita ei usein oteta matalapalkkatöihin, koska “lähtisit kuitenkin heti, kun saisit oman alan töitä”. Mikä on totta, niin moni tekisikin. Työnantaja ei halua epätoivon vuoksi paikalle tulevia työntekijöitä, vaikka joskus niin kuvitellaankin. Epätoivoinen työntekijä ei kauan duunissa viihdy, ja aina uuden henkilön kouluttaminen muutaman viikon välein vie aikaa ja rahaa.

Moni tarjolla oleva työpaikka on myös niin sanottu nollatuntisopimusjuttu, eli sitä ei kannata ottaa vastaan, vaikka muuta ei olisikaan tarjolla. Nollasopparin kirjoittaminen saattaa estää työttömyyskorvauksen saamisen, eikä töitä silti välttämättä heru, vaan sopimuksen kirjoittanut jää kykkimään vaihtopenkille, kun työvuoroja tarjotaan muille tai niitä on liian vähän. Catch-22.

Liittoon liittyminen ei ole kaikille mahdollista vaikka haluaisi. Liittoon kuulumaton saa peruspäivärahaa vajaa 800 euroa kuussa. Summasta maksetaan noin 20 prosenttia veroa. Työttömyyskorvaus ei ole pohjalla oleville tuhansia veroeuroja kuukaudessa. Ei, ei edes maahanmuuttajille. Jos työttömyyskorvaus (ja joissain tapauksissa asumistuki) ei riitä säälliseen elämiseen, sitä täydennetään toimeentulotuella, jonka saamiseksi on täytettävä tietyt ehdot. Toimeentulotuki on viimesijaista, täydentävää tukea, eli myönnettävä summa on muutamasta kympistä joihinkin satasiin.

Inflaation vuoksi eläminen on niin kallista, että vuokran, laskujen ja usein jonkin lainan maksamisen jälkeen ihmiselle jää rahaa lähinnä perustason ruokakuluihin, jotka täytyy suunnitella tarkkaan. Joskus viihteelläkin voi käydä, jos on ollut erityisen säästävä, mutta nämä ovat harkinnallisia asioita. Viihtyminenkin on kallista. Hengissä rahoilla pysyy, mutta ei juuri muuta. Kulutettu raha palaa takaisin talouden kiertoon. Jos sekin on mielestäsi liikaa, kannattaa ehkä kysyä itseltään, että onko oma oletettu oikeudentunto työttömiä parjatessasi sittenkin vain sadismia, halua nähdä kanssaihmisiä köyhyyden sijasta silkassa kurjuudessa.

Seuraavaa on monien erityisen vaikeaa uskoa: Kaikkien ihmisten ei kuulu olla työelämässä. Osa on täysin kelvottomia työntekijöitä, ja on myös muiden ihmisten kannalta parempi, että nämä yksilöt jäävät kotiin ja yhteiskunta maksaa heidän ylöspitonsa. Työnteko ei kannata aina, ja näiden ihmisten hyöty yhteiskunnalle on suurempi kotona puuhastellessa kuin töissä toheloidessa. Maksan itse mielelläni veroja siitä hyvästä.

Merkittävän osan työttömistä taas ei kuuluisi olla työttömiä lainkaan vaan työkyvyttömyyseläkkeellä, kansankielellä sairaseläkkeellä. Näin ei tehdä, koska sairaseläkkeeltä työelämään palaamista pidetään vaikeampana askeleena, vaikka siitä saatava korvaus on samaa luokkaa kuin työttömyyskorvaus, vajaa 800 euroa. Sairaseläkkeen varmuus saattaa joidenkin ihmisten tapauksessa pikemminkin auttaa työelämään toipumista nöyryyttävän työttömyysruljanssin sijasta.

Tiedän toistelevani kliseitä. Kaikki edellä luetellut huomiot ovat työttömyyden itsestäänselvyyksiä. Ne eivät kuitenkaan ole useille työttömyydestä netissä huuteleville tuttuja, koska he eivät ole koskaan vaivautuneet mielikuviaan pidemmälle. Tai he ohittavat ne ymmärtämättä tai haluamatta ymmärtää. Turvallisesti työllistyneen keskiluokan näkemys työttömyydestä on usein kerta kaikkiaan virheellinen tai perustuu viholliskuviin. Tosiasiassa kuka tahansa meistä saattaa joutua työttömäksi ja tilanteeseen, jossa sopivaa duunia ei vain löydy.

*

Suurin kysymys on, että miksi media tai Kirjailijaliiton kaltaiset instanssit tekevät näistä tapauksista säännöllisesti juttuja?

Tärkein syy on tietysti se, että jutut myyvät ja keräävät klikkejä.

Ei kuitenkaan voi kiistää toista syytä: Työvoimapalveluiden toiminta (ja sen rinnalla työttömyyden todellisuus) on monille suomalaisille aidosti tuntematonta. Aivan tavallinen virkakoneisto, joka on toiminut samalla tavalla jo vuosikymmeniä, saattaa vaikuttaa uutiselta ja sen toiminta pöyristyttävältä, jos se ei ole ennestään tuttua. Ihminen järkyttyy itselleen uudesta, ei todellisuudesta.

Nyt yhä useampi hyvätuloinen tai ainakin hyvämaineinen tippuu tyhjän päälle ja on äimänä: näinkö systeemi pelittääkin? Toivottavasti valaistuminen asian suhteen kantaisi poliittisiin johtopäätöksiin asti, eikä vastoinkäymisiä pidettäisi esimerkkeinä henkilökohtaisista tappioista vaan siitä, että systeemi yksinkertaisesti toimii näin. Mutta en pidätä hengitystäni. Tuskinpa tästä kukaan viisastuu.

Liikaa taidetta

Posted on by kangasvalo

Taiteilijan ammatin saavutettavuus mahdollisimman monelle ja taiteen vähenevä yhteiskunnallinen merkitys ovat yhdessä huomattava ongelma ammatin vähenevän arvostuksen kannalta.

Pääsääntöisesti taiteilijoiden on vaikea myöntää, että merkittävä osa muista ihmisistä ei ole kiinnostunut taiteen uusista tuulista tai taiteilijoiden aikaansaannoksista ja elannosta. Taidetta kohtaan tunnettua antipatiaa on ollut tietysti aina, siinä missä anti-intellektualismiakin, mutta internetin ja kapitalismin mahdollistama mahdollisuuksien tasa-arvo on kiihdyttänyt taiteen yhteiskunnallisen merkityksen murenemista.

Jatkuvasti sisään vyöryvä ärsykkeiden maailma, sisällöntuotanto lemmikkivideoista pelistriimeihin, podcasteista pornografiaan, on muuttanut käsitystä siitä, mikä muodostaa teoksen ja millaisella sisällöllä useimmat haluavat täyttää elämänsä. Taiteilijoiden vastaus on ollut lisätä äänenvoimakkuutta ja yrittää kilpailla näkyvyydestä. En ole lainkaan varma siitä, onko tämä hyvä idea vai kituvan alan rimpuilua. Ainakin se pakottaa perinteisemmän taiteen astumaan samalle huomiotalouden areenalle kuin muut mediamuodot. Taiteeksi lasken tietysti kirjallisuuden, musiikin, kaiken, en vain kuvataidetta.

Mitä kansainvälisemmäksi maailma käy, sitä vähemmän taiteen suomalaisuudella on merkitystä niin suomalaisille kansana kuin tekijöille itselleen. Suomalaisuudella en tarkoita (vain) kliseisiä Suomi-kuvia vaan Suomea, jossa eletään juuri nyt. Se on uutisten ja arkielämän Suomea, vaikka samalla myös suureellisempia ajatuksia siitä, mihin suuntaan kansakunta on menossa.

Taiteen ja nationalismin hetken samaa matkaa kulkenut historia on siis jälleen alkanut erkaantua. Kentän ja vaikutteiden kansainvälistyessä niin tarve kuin halu luoda leimallisesti suomalaista taidetta painuvat taka-alalle. Osa taiteilijoista häpeilee suomalaisuutta taiteessaan tai pitää sitä epäolennaisena. Suomalaisuudeksi riittää tekijöiden oma kansallisuus ja toisinaan kieli, mutta Suomea itseään ei tarvitse edustaa mitenkään eikä Suomea kulttuurina analysoida. Analyysit hoidetaan sosiaalisessa mediassa.

Kun taiteen tunnistettava suomalaisuus vähenee, vähenee samalla sen erityinen merkitys suomalaisille itselleen. On lähes mahdotonta tehdä yhteiskunnallisesti merkittävää taidetta kohdistamatta katsetta paikallisiin ilmiöihin. Suuret linjanvedot johtavat komeaan propagandaan tai ympäripyöreään satiiriin, kuten Jani Leinosen (s. 1978) tai Riiko Sakkisen (s. 1976) teoksissa, mutta kokijan kannalta maailmojen syleileminen jää valtaosin ulkokultaiseksi.

Kilpailun määrä suomalaisen taiteen kentällä on valtava. Huomiosta ei kisata enää vain paikallisten kollegoiden kesken vaan koko maailman kanssa – useimpien taiteilijoiden pystymättä kansainväliseen läpimurtoon. Yleisölle viihdettä tuottava virta on loputon ja taiteilijoiden kenttä kasvanut, mutta maksavan yleisön määrä kotimaassa on pysynyt samana, ellei pienentynyt. Yhä useampi kilpailee keskenään yhä pienemmistä yleisöistä. Jotkut alat ovat sen vuoksi tekemässä hidasta kuolemaa.

Silti suurin osa suomalaisista taiteilijoista saa edelleen rahoituksensa suomalaisilta instituutioilta, kuten säätiöiltä, jotka yrittävät pitää alati laajenevaa mutta henkisesti kapenevaa kenttää hengissä. On yhä vaikeampaa ansaita elantonsa ilman apurahoja. Silti taiteilijoita ja muita kulttuurityöläisiä on niin maailman kuin Suomen historiassa luultavasti enemmän kuin koskaan, puhutaan sitten absoluuttisista tai suhteellisista luvuista. Kamppailu apurahoista käy aina vain tiukemmaksi. Vain muutama onnekas prosentti saa rahaa. Suomalaiset säätiöt kertovat joka vuosi hakemusten määrän rikkovan aiempia ennätyksiä.

Ratkaisuksi tarjotaan kaikkea mutta ei ilmiselvintä: Ei olisi pahitteeksi, jos useampi taiteilija löisi hanskat tiskiin ja vaihtaisi alaa. Se toisi joillekin entisestään tukkoisille taiteenaloille tilaa, voisi piristää kenttää tasollisesti, saisi taiteen vaikuttamaan ummikoillekin kiinnostavammalta ja edistäisi suomalaisen erityislaatuisuuden korostumista hakemuksissa, joita ei tarvitsisi enää muotoilla kaikille yhteisten mutta ääneen lausumattomien sääntöjen ja kansainvälisten trendien mukaisiksi.

Kaikkien taiteellinen työ ei ole arvokasta. Siksi taiteen kannalta tärkein ja radikaalein veto voi luomisen sijasta olla poistuminen ammattitaiteen kentältä viemästä tilaa, aikaa ja rahaa. Keskinkertaisuus kuolettaa taidekentän, sillä apurahapäätöksiä tekevien tahojen on entistä vaikeampi löytää taiteellisesti tasokkaita teoksia. Jos yhtä apurahaa anoo 2 000 hakemusta, josta 100 tai 200 saa rahaa, ei ole realistista odottaa jokaisen hakemuksen tulevan käsitellyksi reilusti ja jokaisen päätöksen olevan harkittu. Mutavyöry hukuttaa helmetkin alleen.

Kirjoitan useita apurahoja saaneena, en katkerana. Enkä oleta, että kukaan todella lopettaa ennen kuin ajat käyvät todella vaikeiksi. Mietin vain aina, paljonko minulle myönnetyillä rahoilla on tekemistä taitojeni kanssa ja paljonko vaikuttavat hyvät suhteet, saatu nimi, CV:n pituus ja ennestään saamani avustukset. Moni itsevarma taiteilija toistelee, että tietenkin kyse on vain taidoista ja hyvistä hakemuksista. Minä en usko siihen; missään ei ole kyse vain taidoista, ei tietenkään ole. Pohdin tekemieni asioiden merkityksettömyyttä jatkuvasti. Olen saanut käsityksen, että moni muu ei pohdi.

Kukaan muu ei voi tehdä lopettamispäätöstä toisen puolesta. Siksi siitä ei haluta puhua. Luopuminen tekijyydestä on liian vaikea haaste, liian kerettiläinen edes pohdittavaksi. Päätös lopettaa, lopettaa oikeasti, eikä niin kuin pop-muusikot lopettavat vain tehdäkseen comebackin, ei voi olla kuin taiteilijan itsensä käsissä. Lopettaminen on ihmisen omanarvontunnon kannalta paljon vaativampi valinta kuin moni ohimennen rohkeaksi kehuttu taideteos, sillä kukaan ei ole halukas luovuttamaan. Oman keskinkertaisuutensa myöntäminen ja kuolevaisuutensa eli katoamisensa hyväksyminen on lähes mahdotonta, liian objektiivinen haaste, joka on turhan helppoa ohittaa mielettömyytenä.

Itsepintaisessa yrittämisessä vuosi vuoden perään elää todellinen taiteilijan narsismi, jossa aito hengenpalo ja tyytymättömyys omaan rahalliseen ja sosiaaliseen asemaan yhdistyvät turhamaisuuteen.

Kirjailijan oikeus

Posted on by kangasvalo

Taiteilijoiden suhde kritiikkiin ei lakkaa huvittamasta minua.

Eräs suomalainen kirjailija vuodatti aiheesta joitain aikoja sitten sosiaaliseen mediaan tekstin, joka kiinnitti huomioni.

Jätän nyt mainitsematta kuka on kyseessä, koska haluan käsitellä hänen sanomansa kautta laajemmin asiaa, mutta en heittää hänen niskaansa lokaa. Teksti on kadonnut bittiavaruuteen, joten sitä on myös turha etsiä.

Seuraavassa lainaan tekstistä pätkiä, jotka otin talteen ennen kuin ne katosivat.

Varmuuden vuoksi olen poistanut tekstistä liian suorat viittaukset erääseen toiseen kirjailijaan. Tekstin muotoilun olen jättänyt ennalleen.

Nimeltä mainitsematon suomalainen kirjailija tuskaili annettuaan itse huonon arvion erään kollegansa teoksesta. Kollega on ulkomaalainen eikä luultavasti välitä tuon taivaallista suomalaisen ammattitoverinsa mielipiteistä. Kysymyksessä on ollut suosittu ja luettu teos, jonka liitoa yksi kriittisempi kommentti tuskin on haitannut.

Suomalainen kirjailija tuli kuitenkin katumapäälle ja pyysi anteeksi.

kritisoiminen kun on tekemiseen verrattuna niin hirveän helppoa

tein parilla lauseella tyhjäksi – – työn, josta monet ovat niin hirveästi saaneet

Ja jatkoi:

näiden pohdintojen takia pidän lyttäävän kritiikin kirjoittamista aina kriitikon epäonnistumisena. Teoksilla on aina ihannelukija, ja niissä on aina sävyjä ja ansioita.

Ja vielä:

mutta toivon että yhä useampi kriitikko lähestyisi teosta tästä samasta näkökulmasta, mulle se on avannut lukijana täysin uusia maailmoja

kriitikkona käytät arvaamatonta valtaa, käytä se viisaasti. Lyttääminen mielestäni myös heikentää kritiikin laatua.

Ja valitettavasti vielä:

SIT KUITENKIN se teos ja teko on aina arviota suurempi, siitä ei pääse mihinkään. Sen pitäisi olla se asennehierarkia. Teos on vaatinut useimmiten niin raskasta työtä, että se painaa siinä tekojen hierarkiassa lukijan makua, asennetta tai kokemusta enemmän. Mä ainakin suhtaudun kirjoihin hurjalla nöyryydellä, siinähän on hirveä historia ja shit show takana.

Tämä on päinvastainen näkemys omalle elämänkatsomukselleni. Se värittää tätä kirjoitusta.

En tiedä, onko minulla mitään kehittävää sanottavaa sellaisesta näkemyksestä, jossa jopa oma maku työnnetään sivuun taiteilijan kuvitellun työtaakan vaikuttavuuden edessä, mutta kokeillaan nyt.

*

En ole koskaan ymmärtänyt epävarmuuden hirviötä, jossa omaa makua pyydetään anteeksi, koska se osoittaa tarpeetonta, suorastaan klassista häpeää, josta olisi jo aika päästää irti. En tajua tätä lukijana, en toimittajana, en kriitikkona, en kirjoittajana, en ihmisenä.

Vain maku takaa sen, että teos elää.

Työn etiikan tasolla minua vaivaa, että mitä tarkalleen halutaan: Tuleeko kirjailijaa kohdella niin kuin ketä tahansa työläistä? Vai onko kirjallisuus kuitenkin jotain erillistä, eikä kirjailija olekaan työntekijä muiden joukossa?

Olen käsittänyt, ettei kukaan kirjailija kehtaa julkisesti olla sitä mieltä, että tekee jotain erityisen arvokasta ihmiskunnalle, mutta sentimento on huonosti piilotettu. Tosiasiassa joku varmasti ajattelee vähän nolostellen olevansa sivistykselle palveluksessa.

Koska edellä mainittua ei kuitenkaan kehdata sanoa ääneen edes kännipäissään, lähdetään nyt siitä liikkeelle, että kirjailija on ammatti muiden joukossa.

*

Jos minulle rakennetaan taloa kaksi vuotta ja muutettuani taloon näen minuuttien sisällä sen katon vuotavan, seinien halkeilevan kosteudesta ja torakoiden bailaavan vaatekomerossa, tuleeko minun osoittaa arvoa sille, että kahden vuoden suuri työ on vaatinut tekijöiltään niin paljon? Ja hävetä sitä, että tein niin nopeasti tällaisen arvostelman?

Vai pitäisikö minun ennemmin kysyä, että mihin kaikki aika kului, jos lopputulos on asumiskelvoton?

Kuka tahansa vastaa tähän pienen harkinnan jälkeen, että käytetty aika ja työ huonoon lopputulokseen nähden ei tee asiaa paremmaksi vaan päinvastoin pahemmaksi. Vasta onnistunut lopputulos oikeuttaa vaivannäön.

Tästä päättelen marxilaisesti yksinkertaistaen, että vaikka nopeus, hinta ja tehokkuus ovat valttia, pohjimmiltaan niiden merkitys suhteutetaan työn lopputulokseen. Mitä parempi valmis työ on siitä maksaneen mielestä, sitä oikeutetumpaa se tekee tehdyistä uhrauksista. Sama toisinpäin: huono lopputulos muuttaa uhraukset turhiksi.

Silti taideteoksiin pitäisi suhtautua toisin kuin muuhun työhön ja ottaa aina huomioon valtava työ ja vaiva ja itku ja hammastenkiristys.

Kuulostaa siltä, että joku yrittää samalla kertaa syödä ja säästää kakun.

Tekisi mieleni kysyä, mitä taiteella tehdään, jos sillä ei pyritä tuottamaan vapaita subjektiivisia kokemuksia vastaanottajalle?

Eihän kehuillakaan sitten tehdä mitään.

*

“Teos on vaatinut useimmiten niin raskasta työtä, että se painaa siinä tekojen hierarkiassa lukijan makua, asennetta tai kokemusta enemmän.”

“Tekojen hierarkia” kuulostaa taiteelle kuolettavalta ajatukselta.

Vaikeuden alleviivaaminen on mytologisointia.

Kerron salaisuuden, jonka olen kertonut jo kerran aiemmin: Mielestäni kirjoittaminen on helppoa. En ole aina osannut sitä niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta se ei ole koskaan muuttanut työtäni vaikeaksi.

Hyvin kirjoittaminen – niin kuin hyvin kritikoiminen – on vaikeaa, mutta onneksi suurimman osan ihmisistä, edes kirjailijoista, ei tosiasiassa odoteta kirjoittavan niin hyvin. Eivätkä he myöskään kirjoita.

Taideteoksista ylivoimainen osa on kenen tahansa mittapuulla keskinkertaisia, mitättömiä – jos sanoo rakastavansa kaikkia taideteoksia ja löytävänsä vaikka mitä arvokasta kaikesta, se herättää minussa epäilyjä: yrittääkö se seuraavaksi myydä minulle kelloaan vai vähän käytettyä pesukonetta?

Vakuuttelu kirjoitustyön raskaudesta on luterilaista todistelua siitä, että minullakin on arvo, on on, ihan totta, ja se arvo määritellään työn määrän kautta.

Se on sukua sille lukevan kulttuurin alitajunnassa pyörivälle hierarkialle, jossa romaani on arvokkaampi kuin novelli, joka on arvokkaampi kuin essee, joka on arvokkaampi kuin runo, joka on arvokkaampi kuin aforismi. Koska mitä isompi teos on, sitä enemmän siihen on vaadittu raskasta, niin raskasta työtä.

Minulla, sinulla, kenellä tahansa on työn vastaanottajana oikeus sanoa, mikä on hyvää ja mikä huonoa ja rakentaa estetiikkaamme. Teemme niin koko ajan, vaikka yrittäisimme parhaamme mukaan kiistää sen ja kuunnella sielumme sivistysporvaria.

Taiteilija voi puolustaa työtään ja olla eri mieltä, perustellustikin, mutta teoksen kokijan tunteiden alentaminen minkä tahansa teoksen alapuolelle on heikko, muka-objektiivinen yritys peittää huonoa itsetuntoa.

Kritiikki, on kyse ammattilaisesta tai lukijasta, on työn tulikoe, niin hyvässä kuin pahassa. Se ei tarkoita, että kritiikki olisi oikeassa tai tärkeää. Mutta sen ei voida sanoa pitävän lähtökohtaisesti sisällään jotain vähemmän arvokasta kuin tarkastelemansa teoksen.

Voidaan kysyä: “Millä oikeudella kriitikko kuvittelee, että hän voi lytätä jonkun työn?”

Annan vinkin: se on sukua sille oikeudelle, jolla joku tuhertaa kuukausia tai jopa vuosia paperille kuvitellen sen vuoksi ansaitsevansa erityiskohtelua.

Ei voi olla niin, että vain toinen näistä on ylimielisyyttä.

Miten ihmisen täytyy elää, että luulee käytetyn ajan tarkoittavan arvokasta? Vain lopputuloksella on lukijalle merkitystä. Toistan: VAIN LOPPUTULOKSELLA ON LUKIJALLE MERKITYSTÄ. KIRJOJA KIRJOITETAAN LUKIJOILLE. LUKIJAT LUKEVAT LOPPUTULOKSEN. KIRJAILIJAN OMANARVONTUNNOLLA SUN MUULLA ON LUKUNAUTINNON ITSENSÄ KANSSA TEKEMISTÄ:

EI MITÄÄN.

On myös se taso, mitä kirjailija itse teoksellaan hakee. Siihen ei lukijoiden vastaanoton pitäisi vaikuttaa, jos taiteilija on mielestään tehnyt sen, mitä halusi.

*

On selvää, että millään elämäni aikana kirjoittamallani ei ole kestävää tai ehkä edes ohikiitävää arvoa, vaikka olisin nähnyt niihin paljon vaivaa. Todennäköisyydet eivät yksinkertaisesti ole puolellani. Sellaista työtä on kirjoittaminen.

Laajakuvan viimeisintä kirjaa tehtiin kaksi vuotta, runokasettiani yli vuosi. Kumpikin on varmasti jonkun mielestä umpisurkeita.

Kuulostavat pitkiltä ajanjaksoilta, mutta kumpaankaan teokseen ei silti nähty ylivoimaisesti vaivaa. Näihin luettelemiini vuosiin kuului tosiasiassa pitkiä taukoja intensiivisempien työjaksojen välissä. Kävin siinä sivussa myös säännöllisessä palkkatyössä ja niin kävi myös suurin osa muista teoksien tekoon osallistuneista.

Suurimmalla osalla tämän maailman työstä, joka ei liity luonnonsuojeluun tai ruokaketjun tai terveydenhuollon ylläpitämiseen, ei ole kestävää merkitystä. Eikä kaikissa noillekaan aloille kuuluvissa ammateissa ole järkeä. Se ei ole lähtökohtaisesti huono asia, niin vain on.

Kirjailijoilta itseltään on jäänyt huomaamatta, että heidän työllään on useimmille suunnilleen sama arvo kuin muurarilla, metsurilla tai leipurilla, siis jos haluaa tuijottaa kyselyitä eri ammattien arvostuksista. Se on ihan hyvin, mutta ei niin paljon, että sillä saisi keneltäkään erityiskohtelua.

Ainakin se on paljon korkeammalla kuin kriitikko.

Tiedän kritiikin ongelmat. Sopulimaiset senttarit apinoivat toistensa pinnallisia mielipiteitä ja tekevät taustatyönsä huonosti, ovat epärehellisiä. Olen siitä kirjoittanut aivan tarpeeksi monta kertaa, tunnistan ammattikunnan laiskuuden.

Mutta minkäs teet. Joidenkin teosten lukeminen on silti silkkaa kidutusta.

*

Lopuksi jotain pohdinnan arvoista seuraavalle taiteilijalle, joka haluaa valittaa kritiikistä.

On selvää, että kritiikki on kirjallisuutta siinä missä käsittelemänsä teokset. Se vain toimii eri genressä. Genreen kuuluu yleensä lyhyys ja nopeus, koska kyse on journalismista.

Kritiikin kirjallinen arvo on kuitenkin nimenomaan siinä, ettei siinä tarvitse kirjoittaa sen käsittelemää kohdetta uusiksi vaan siinä kirjoitetaan uusi, kommentoiva teksti edellisen päälle.

Tekstit kommentoivat toisiaan niin kuin kirjallisessa kulttuurissa kuuluu. Teos ei ole palava pensas, ilmestys, josta poikkipuolisen sanan sanomiseksi on tehtävä vuosien työ. Olennaista on vain, että tekstit ovat hyviä. Suuri osa kritiikeistä ei ole, mutta eipä ole kirjoistakaan.

Sitä paitsi jotkut lyttäykset ovat parempia kuin kirjat, jotka lytätään. Sitä voi tuskin kutsua epäonnistumiseksi.

La belle noiseuse: Divertimento

Posted on by kangasvalo

Divertimento (1992) on Jacques Rivetten La belle noiseusen sisarteos, joka on koostettu nelituntisen pääteoksen vaihtoehtoisista otoista ja leikattu uusiksi. Pituutta elokuvalla on vain pari tuntia.

Vanha Frenhofer (Michel Piccoli) etsii kadonnutta ideaa ja yrittää maalata nuoresta Mariannesta (Emmanuelle Béart) muotokuvan, jolle on antanut mielessään nimeksi La belle noiseuse tunnetun huoran mukaan.

Malli päätyy myös tuntemaan itsensä sellaiseksi nähtyään lopputuloksen, joka on niin kaunis että sitä on kauhea katsella. Viisaasti elokuva jättää lopullisen teoksen näyttämättä jalkaterää lukuun ottamatta.

Taiteilija on kannibaali, joka syö ihmisiä ja paskantaa teoksia, joista muodostuu hänen uransa. Siten hän selviytyy. La belle noiseuse on elokuva luomisen vaikeudesta siinä missä Thomas Bernhardin Vanhat mestarit on romaani kritiikin välttämättömyydestä. Kritiikki ei ole tärkeää, mutta se on liian kirkkaasti näkevien selviytymiskeino, oire, seuraus paskaan tukehtumisesta.

Parivaljakko – erityisesti Divertimento – on lähestyttävintä Rivetteä. Siitä lyhyemmän filmin nimi. Tuttuja teemoja muista teoksista on mukana. Taiteen ja todeksi käsitetyn yhteinen luonne on teemana. Rakkaudella on iso osa hahmojen olemisessa. Rivetten koko uran kestänyttä kiinnostusta teatteriin kuvaavat tekniset yksityiskohdat (teoksen musiikittomuus, kameran staattisuus) mutta sitäkin enemmän inhimillinen draama, paljaus “lavalla” eli taiteilijan studiossa.

Kuvat maalauksen luonnosten synnystä on leikattu pois. Elokuvan rakenne muuttuu näin olennaisesti. La belle noiseuse on kuvaus taiteilijan luomistyöstä. Divertimento on kertomus mallin hyväksikäytöstä.